Ensimmäinen hirvikaato sykähdyttää yhä

Tilaisuuksia kyllä oli ollut useampikin, mutta olin todella varovainen ampumisen suhteen, ja odotin vain täydellistä paikkaa. Olin nimittäin luvannut itselleni, että ensimmäisen kerran kun hirven ammun, ammun paikalla olevaan tai lähes paikalla olevaan hirveen.

Aamulla otimme reput, kiväärit ja koiran autoon, ja suunnistimme metsästysmajalle aamukahville. Ukkoja ei majalla istunut enää yhtä paljon kuin syksyn ensimmäisenä lauantaina, ja mahduimme kaikki yhden pöydän ääreen. Marraskuun päivät ovat lyhyitä, joten kävimme nopeasti havainnot läpi, päätimme mihin maastoihin koirat lähtevät, hörppäsimme kahvikupit tyhjiksi ja suuntasimme metsään.

Veljeni lähti viemään karjalankarhukoiraamme metsään, eikä aikaakaan, kun se löysi hirven. Hirvi jäi nätisti haukkuun, ja passit aseteltiin isäni johdolla haukun ympärille.

Kerkesin jännittää useita minuutteja ennen kuin sarvipää asteli eteemme

Menimme isäni kanssa yhdessä passiin, ja veljeni lähti hiipimään haukulle. Oli jo melko kylmä päivä, enkä pystynyt olemaan passissa kovin kauaa tärisemättä. Hirvi liikkui rauhallisesti minua ja isääni kohti, ja kerkesin jännittää useita minuutteja ennen kuin sarvipää asteli eteemme.

Tarkkailin kiikarin läpi uroshirveä ja odotin hetkeä, jolloin voin puristaa liipaisinta. Sormeni olivat aivan jäässä, ja ampumasektorillani heilui jokin kuusen oksa. Pitkän odottelun jälkeen hirvi huomasi meidät, juoksi vauhdilla seuraavan passimiehen eteen ja kaatui. Sinne meni taas yksi mahdollisuuksistani ampua ensimmäinen hirvi.

Kun saavuimme hirven kaadolle, koiramme ei ollut enää siellä. Se oli jatkanut matkaa ja etsinyt vähän matkan päästä toisen hirven haukuttavaksi. Kohta alkoi tulla jo pimeä, ja seurallamme oli enää puolitoista lupaa käytettävissä. Joten nyt jos halusimme ampua vielä yhden hirven tänään, oli toimittava nopeasti.

Isäni heitti minut ja veljeni nopeasti passiin, ja lähti itse antamaan hirvelle karkkoa. Hän ei kovin kauaa ehtinyt metsässä rumistella, kun hirvi lähti liikkeelle ja juoksi suoraan kohti minua ja veljeäni. Sydämeni hakkasi todella kovasti, ja muistan miettineeni, että nyt on tämän syksyn viimeinen tilaisuus ampua.

Eteemme tielle pomppasi yksinäinen naarashirvi. Hirvellä oli jonkin verran vauhtia, mutta silti päätin, että nyt tämän hirven ammun. En halunnut enää odottaa täydellisempää paikkaa, tämän tilaisuuden halusin käyttää. Puristin liipaisinta, hirvi pyörähti ympäri, ja kääntyi takaisin metsään.

Onko tuo nyt minun ensimmäinen? 

Hetkeen en osannut liikkua mihinkään, en osannut ajatella, enkä voinut uskoa, että olin ampunut. Hetkeen en ollut myöskään ollenkaan varma oliko osuma hyvä vai ei. Veljeni rauhoitteli minua ja käski minun hengittää syvään muutaman kerran. Sen jälkeen lähdimme yhdessä katsomaan, miten hirvelle kävi.

Jalkani tärisivät edelleen, enkä pystynyt keskittymään muuhun kuin veljeni seuraamiseen. Yhtäkkiä veljeni kääntyi ympäri, ja viittilöi minua katsomaan kuollutta hirveä, jonka korvassa koiramme jo roikkui. Hymyni nousi korviini, ja kuiskasin vain: ”Onko tuo nyt minun ensimmäinen?”

Tänäkin päivänä, kun ajattelen tuota hetkeä, muistan sen tunteen, sen hymyn ja sen hetken, kun olin itsestäni todella ylpeä. Olin saavuttanut vihdoin jotain mistä olin haaveillut jo monta vuotta.

Kirjoittaja Sonja Hirvonen osallistui vanhempien kirjoittajien sarjaan, teemana "sitä metsäretkeä en unohda". Raatimme valitsi tämän kirjoituksen vanhempien sarjan voittajaksi seuraavin kommentein: ytimekäs ja ainutlaatuiseen kerran elämässä tapahtuvaan kokemukseen keskittyvä kertomus. Kirjoittaja kuvailee mukaansatempaavasti koko tarinan ajan ja lukijaa kutkuttaa saada tietää lopputulos. Myös tarkka kuvaus tunnereaktiosta ensimmäisen riistalaukauksen jälkeen oli elämänmakuinen ja siitä välittyi lukijalle tunnelma hienosti.