Blogi
Minustakin tulee isona metsästäjä

Aleksi Lumme
Minulla on kaksi lasta ja suurin unelmani vanhempana on, että voisin joskus istua heidän kanssaan kuusen juurella jakaen sen luontoyhteyden ja tunnekokemuksen, joka liittyy erottamattomana metsästykseen.

Tajusin kuitenkin hyvin pian vanhemmaksi tulemisen jälkeen, että nopein tapa pettyä vanhempana on ladata lasten kanssa tekemiseen suuria odotuksia. Parhaat lasten kanssa vietetyt hetket ovat aina olleet tavoitteettomia, sillä ympäristöään kiinnostunein silmin tutkiva lapsi hyvin harvoin etenee juuri siihen suuntaan, mihin minä haluaisin.

Olen tehnyt kaikkeni sen eteen, että lapseni näkisivät kuinka tärkeää metsästys minulle on.

Pakottaminen puolestaan johtaa lähes aina neliraajajarrutukseen ja molemminpuoliseen pahaan mieleen. Monen mielessä on varmasti myös kysymys siitä, missä kehitysvaiheessa ja miten eläinten tappamiseen tähtäävää toimintaa voi ylipäätään esitellä lapsille.

Miten siis edetä asian kanssa ilmiselvät vaikeudet välttäen? 

Niin kuin lasten kasvatuksessa aina muutenkin: positiivista esimerkkiä antaen ja lasten tarpeita herkällä korvalla kuunnellen. En oikeastaan usko, että lapsille voisi opettaa juuri mitään antamalla ohjeita ja kieltoja. Ainoa asia, johon lapset tuntuvat tarttuvan on se miten minä itse toimin. Olen siksi tehnyt aina kaikkeni sen eteen, että lapseni näkisivät kuinka tärkeää metsästys minulle on. Maastopukuun pukeutuminen ja aseiden huolto ja käsittely on jo selvästi kiinnittänyt lasten huomion, sillä vanhempi heistä on jo todennut ääneen haluavansa päästä isän mukaan metsään ampumaan. 

Pidän äärimmäisen tärkeänä myös sitä, miten eläinten kuoleman merkitys lapsen kanssa käsitellään. En usko minkäänlaisiin miehuuskokeisiin tai lasten kovettamiseen karuilla kokemuksilla. Sen sijasta uskon kunnioitukseen, kuunteluun ja rehellisyyteen. En näe mitään syytä valehdella lapselleni siitä mistä ruoka tulee. Olen kyyhkyjahdin jälkeen jutellut tyttäreni kanssa ruoan merkityksestä saaliin äärellä. Rusakkojahdin jälkeen vastailin rauhallisesti tyttären kysymyksiin saaliiseen liittyen. “Lähteekö se vielä juoksemaan? Kakkaako se? Loppuvatko metsästä nyt jänikset?” Kuten lapsen kysymykset usein muutenkin, näissä keskusteluissa lähestytään yllättävänkin syviä tasoja, mutta koskaan niissä ei kuitenkaan ole ollut läsnä pelkoa tai inhoa. Vaikka olisikin, en minä niitäkään saisi pois väkisin vääntämällä. Näissäkin tilanteissa kuuntelu on puhumista tärkeämpää. 

En näe mitään syytä valehdella lapselleni siitä mistä ruoka tulee.


Tyttäreni kummitäti suoritti hiljattain metsästäjätutkinnon. Tutkintoon valmistautuessaan kummi oli meillä käymässä ja hän selaili tyttäreni kanssa eläinkirjaa eri eläimiä tunnistaen. Kun tytär totesi “minustakin tulee isona metsästäjä”, levisi kasvoilleni lämmin hymy. Ehkä minulla sittenkin on mahdollisuus löytää tekemistä, jonka kautta pystyn luomaan lapseeni voimakkaan ja merkityksellisen yhteyden. 

Lisää pohdintaa vanhemmuudesta, miehen mallista ja metsästyksen vaikutuksesta lapsen kasvamiseen elokuussa ilmestyvässä Metsästä-kirjassa. Lisätietoja: www.metsastakirja.fi
Voit tilata kirjan Eräkontista.