Blogi

Kyllä lapsi tietää

Jo edesmenneen isoisäni, vanhan eläinlääkärin, vastaanotto sijaitsi aikanaan hänen kotitalossaan ja vastaanoton puolella hoidettiin aseiden puhdistus, jänisten nylkeminen ja kaikki muukin jännittävä.

Huoneen tuoksu on pinttynyt sieraimiini, eivätkä aseöljyn aromin mukana tulleet muistot ole kadonneet mihinkään 30 vuodessa. Muistot kantavat hedelmää ja ruokkivat usein edelleen omaa harrastamistani. Niitä vaalivana olen tuonut myös omaa jälkikasvuani eränkäynnin äärelle, kokemaan ja luomaan omia muistojaan. 

Viime syksynä olin nuoremman, tuolloin 5-vuotiaan poikani kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä passitornissa, todella jännittyneenä – kuin ensimmäistä kertaa metsällä. Uutta muistojen ja kokemusten tulevaa historiaa rakennettiin, isämissio oli käynnissä. Tunteiden kirjo oli laaja, ja huomasin ottavani paineita onnistumisesta. 

Kihisin odotuksesta. Poikani taas oli innostunut hetken, kunnes huomasi, ettei niitylle säntäillyt eläimiä jatkuvalla syötöllä. Nuori mies ryhtyi sen jälkeen kyselemään lastenohjelmien perään, koska ilmiselvästi mitään ei ollut tapahtumassa. Toppuuttelin hetken, kunnes luovutin ja ojensin hänen käteensä puhelimen, jonka ruudulla seikkailivat äänettömästi koiranpennut erilaisissa pelastajan virka-asuissa. Ei näin tehty, kun olin pieni. Silloin oltiin hiljaa ja odotettiin.

Olin varma, että lapseni, tuleva erämies, sai rautaisannoksen riistaverta

Lopulta pellolle tuli kettu. Ensimmäisen, jo hämärähkössä ammutun, säikähtäneen ylilaukauksen jälkeen sain sen jäämään sijoilleen toisella laukauksella. Tärisin jännityksestä ja ilosta, elin tilannetta samaan aikaan sekä pienenä poikana että isänä ja koin onnistumisen riemua.

Saimme saalista yhdessä! Katselin vierestä poikani mittaillessa kettua, hengittelin ja taputtelin itseäni olalle. Miten maagiselta saaliin saaminen tuntuikaan pikkupoikana! Olin varma, että lapseni, tuleva erämies, sai tästä rautaisannoksen riistaverta ja upean muiston! 

Ihmettelimme kettua hetken. Kun kävelimme autolle saaliin kera, kysyin pojaltani, mikä illassa oli mieluisinta. Pienet silmät loistivat. Piirretyt tornissa! Kohensin otettani ketun etujaloista ja aloitin itsereflektion. Missä kohtaa suunnitelmani meni vikaan? 

Nyt jo naurattaa, ja ehkäpä myös oivalluksen siemen alkaa itää. Omista lapsuuden metsästysmuistoistahan vahvimmat koskivat välipalahetkeä; sokeroitua teetä, limppua ja korppukinkkua. Lumihankeen kepeillä huidottuja jälkiä, sillä aikaa, kun ajokoira nosti jänistä. Hetkiä, jolloin varpaat sai sulatettua ja pääsi sisälle lukemaan Aku Ankkoja. Suksien irrottamista pitkän metsäpäivän päätteeksi.

Lapsi on lapsi. Ehkäpä olin sittenkin hieman unohtanut.

Antti Saarenmaa

Innokas metsästäjä ja kalastaja, valokuvaaja ja luonnon tarkkailija. Ulkoilmaelämän monitoimimies. Maailma näyttää parhaat puolensa kun itse rauhoitumme katselemaan ja kuuntelemaan. Löydät minut myös instagramista @anttisaarenmaa ja @apajilla -tileiltä.