Afrikan metsästysmatkojen luonnetta arvostellaan joskus voimakkaasti ilman, että kritisoijat ovat syvemmin perehtyneet moniulotteiseen aiheeseen. Niinpä päätin lomamatkan yhteydessä poiketa ottamaan selvää, mitä metsästysmatkailun takana todella on.
Afrikassa on valtioita diktatuureista eri asteisiin demokratioihin, mikä heijastuu myös metsästystoimintaan. Lisäksi metsästettävien lajien uhanalaisuus vaihtelee alueittain merkittävästi. Esimerkiksi norsu kärsii rikollisesta toiminnasta tai elinympäristön ehtymisestä monilla alueilla, mutta esimerkiksi Botswanassa etsitään ratkaisuja ylitiheän kannan hallitsemiseksi.
Erityisesti suurten ikonisten lajien metsästystä arvostellaan voimakkaasti. Tarkempi analyysi paljastaa, että luvallinen kestävä metsästys kohdistetaan vahinkoa aiheuttaviin tai vanhoihin yksilöihin, jotka eivät enää kykene lisääntymään, mutta kilpailevat ravinnosta tuottavien yksilöiden kanssa. Näitä eläimiä joudutaan joka tapauksessa poistamaan. Vaihtoehtona on käyttää resursseja lopettamiseen tai saada metsästyksestä merkittävä taloudellinen hyöty ja palkat lukuisille tekijöille.
Kansainvälisesti sovitut CITES-säännöt luovat puitteet kestävään ja luvalliseen, eläinkannat säilyttävän metsästykseen. Suurin osa Afrikan valtioista noudattaa sääntöjä ja saa rahaa kansantalouteensa. Korruption ohjaamat koneistot sen sijaan keräävät voittoja vääriin taskuihin, mikä usein tarkoittaa eläinten säätelemätöntä hyödyntämistä ja köyhyyden säilymistä alueella. Onneksi kestävää metsästystoimintaa suosivia vaihtoehtoja on paljon, ja lajien säilymistä voi tukea myös metsästämällä. Hyvää toimintaa ei pidä tuomita muutamien huonojen esimerkkien valossa.
Namibiassa vastuullista
Kaikista kohteista Namibia kuuluu metsästysturismin kannalta vastuullisimpiin valtioihin. Presidentti Martti Ahtisaaren rauhantyön jäljiltä Namibiassa vallitsee näennäisen vakaa hallinto ja yhteiskuntarauha.
Namibia Professional Hunting Association (NAPHA) tukee muun muassa metsästyksen eettisyyttä ja ammattimaista metsästysopastoimintaa sekä auttaa ja kouluttaa lupa-asioissa. Järjestön toimistopäällikkö Kristin Maritz toteaa, että villieläinkannat ja niiden monimuotoisuus ovat tuplaantuneet Namibiassa 1960-lukuun verrattuna. 70–80 prosenttia villieläimistä sijaitsee yksityismailla pitkälti metsästystilojen ansiosta.
Namibiassa metsästyksen takana on paljon byrokratiaa, vaikka turistille se ei näy. Yrittäjä hankkii tarvittavat luvat metsästäjille ja tavoitellulle riistalle. Metsästystä varten alue on pitänyt luvittaa ja riistamäärä kartoittaa. Saadusta saaliista tehdään saalisilmoitukset, joiden perusteella myönnetään myös metsästysmuistojen vientiluvat.
Metsästysalueiden pinta-alat ovat tuhansia tai kymmeniä tuhansia hehtaareja. Suurin osa on niin sanottua vapaata aluetta, mutta jos halutaan pitää muita lajeja kuin alueella luontaisesti esiintyviä tai sellaisia lajeja, joilla esiintyy karjaan tarttuvia tauteja, alue on aidattava. Tuhansien hehtaarien aitaus ei ole tehty helpottamaan pyyntiä, vaan estämään joko lajin yksilöiden tai eläintautien leviämistä.
Luoko metsästys hyvinvointia?
Namibian luonnonvarojen käyttöä ohjaavan järjestön (NACSO) johtajan Maxi Pia Louisin mukaan metsästyksen tulovirtoja ohjataan monin tavoin paikallisyhteisöille. Metsästyksestä saatavat varat ovat niiden toiminnalle tärkeitä.
Metsästys Namibian pohjoisosissa pohjautuu paikallisiin yhteisöihin, jotka saavat metsästysturismista varoja ja lihaa. Muualla maassa metsästys on sidoksissa yksityismaihin, joista monet ovat entisiä nautatiloja. Karja on väistynyt ja riistasta tullut pääelinkeino.
Työttömyys Namibiassa on korkea, 30–50 prosenttia. Metsästysturismi työllistää maatilojen työntekijöitä opastuksessa, jäljittämisessä, saaliin käsittelyssä, konservoinnissa ja kuljetuksissa. Yksi metsästäjä jättää maahan rahaa usean valokuvaturistin verran.
Ihmeen sitkeässä on kuvitelma siitä, että saaliista otetaan vain sarvet ja nahka, ja loppu jäisi käyttämättä. Metsästäjä saa toki elämyksen ja metsästysmuistot, mutta asiasta haastateltu yrittäjä päivittelee, kuka ihmeessä haluaisi haaskata arvokkaan lihan.
Metsästyksessä on yritystoiminnan lisäksi kyse lehmiä korvaavasta lihantuotannosta. Kaikki liha ei mene tukkuun, vaan osa varataan omaan ja työntekijöiden tarpeeseen. Keskellä savannia eristyksissä olevat tilat tarjoavat työntekijöille perheineen lihan, asunnon ja sähkön. Perheillä on lisäksi usein joitain omia tuotantoeläimiä, kuten vuohia ja nautoja.
Vaarantuvatko eläinkannat?
Koska villieläimillä on arvoa, halutaan kantoja ylläpitää. Metsästystä harjoittamattomien yksityisalueiden villieläinkannat ovat pienet. Eläinkantojen säilyminen onnistuu metsästyksen tuomien tulojen ansiosta.
Riistaeläinten laiton tappaminen on suuri ongelma Namibiassakin. Kyse ei ole niinkään Aasiaan salakuljetettavasta luusta, joka sekin on ongelma, vaan työttömyydestä ja köyhyydestä. Eläimiä tapetaan perheiden ruoaksi.
Riistatilat työllistävät syrjäseudulla ihmisiä ja suojelevat eläinkantojaan. Suojelualueilla ei vastaavaan valvontaan päästä, vaan tilastojen mukaan esimerkiksi sarvikuonokannat suojelualueilla hupenevat toisin kuin yksityistiloilla.
Nykyisen Suomen hallituksen ohjelmassa sanotaan, että metsästysmuistojen maahantuonnissa noudatetaan kansainvälisiä sopimuksia. Näin asia ei kuitenkaan ole.
Edellisen hallituksen aikana uuteen luonnonsuojelulakiin tuli kaikkea muuta kuin hyvää hallintotapaa noudattaen yllättäen ja valmistelutyöryhmiin hiiskumatta uusi kappale: ”Kansainvälisen kaupan vuoksi maailmanlaajuisesti uhanalaisten, CITES-asetuksen liitteessä A mainittujen eläinlajien ja CITES-asetuksen liitteessä B mainituista lajeista afrikannorsun, argaalin, isosarvikuonon, jääkarhun, leijonan ja virtahevon yksilöitä tai niiden osia ei saa tuoda maahan metsästysmuistona Euroopan unionin ulkopuolisesta maasta”.
CITES on kansainvälinen sopimus, joka säätelee eläinten osien vientiä. CITES B -liite koskee lajeja, joilla on kestäviä kantoja ja joiden osia voidaan lupaehdot täyttäen viedä kestävistä populaatioista. Osa populaatioista voi sijaita myös vieraslajina muualla kuin alkuperäisellä elinalueella. Vientilupa tukee tavoitteellista eläinkannoista huolehtimista. Tämän sopimuksen kanssa ristiriidassa olevat kansalliset sopimukset vaikeuttavat CITES-säätelyn toteutumista, johon Suomikin on sitoutunut.