Kun aikanaan kuuluimme Ruotsin valtakuntaan sen yhtenä maakuntana, niin saimme vuonna 1347 ensimmmäisen kirjoitetun lakimme, Maunu Erikinpojan, ”Liehakon”, maanlain. Siinä metsästystä koskevat määräykset olivat rakennuskaaressa ja niiden johtavana periaatteena oli, että metsästysoikeus kuului maanomistajalle. Eli sitä, joka meni ”toisen miehen mehdhän linnun eli rawasten pydhykxiä tekemän” rankaistiin sakolla.
Tosin metsästys oli silloin, ja paljon myöhemminkin, käytännössä paremminkin jonkinasteista jokamiehenoikeutta, joskin hirvijahti osissa valtakuntaa, kuten Ahvenanmaalla, oli aika ajoin vain kuninkaan oikeutta. Silloinkin Suomi syrjäisenä maakuntana oli poikkeus, ja täällä sai rahvas metsästää suurriistaa ”paaston laskiaisesta Olavin messuun”.
Metsästysoikeudelle perustuslaillinen status
Periaate säilyi pikkuviilauksia lukuunottamatta muttumattomana. Kun talonpoikien perinnöllinen maanomistusoikeus kirjattiin vuonna 1789 Kustaa III:n säätämään Yhdistys- ja Vakuuskirjaan, niin sen myötä metsäsysoikeuskin sai perustuslaillisen statuksen. Kun Suomi sitten 1800-luvun alkupuolelle joutui Venäjän alaisuuteen, ei kuitenkaan Venäjän osana, vaan omana autonomisena suuriruntinaskuntanaan, niin Ruotsin lait olivat täällä edelleen voimassa, ja siten myös metsästyksen maanomistussidonnaisuus.
Tosin metsästyksen osalta laki oli edelleen Ruotsin ”vanha laki”. Siellä oli näet annettu jo ennen Suomen siirtymistä uusi metsästyslaki, mutta sitä ei ehditty kuuluttaa kaikissa Suomen kirkoissa, joten se ei tullut täällä voimaan.
Vasta vuonna 1868 säädettiin maamme ensimmäinen ihan ikioma metsästyslaki. Siinä, samoin kuin 1899 uusitussa metsästysasetuksessa metsästys kuului hyvän maantavan mukaan edelleen alueen omistajalle
Ei jahtia sunnuntaisin
Vaikka tuo ”valapattovuoden” metsästysasetus oli silloisissa oloissa varsin moderni, niin jo uuden vuosisadan ensimmäisinä vuosina alkoi olla paineita sen muuttamiseksi. Hämmästyttävimmän muutosvaatimuksen teki Lahdessa joulukuussa 1906 pidetty Suomen Maalaisväestön Liiton kokous.
Se nimittäin vaati, että seuraavan vuoden alkupuolella kokoontuva maamme ensimäinen yleisillä vaaleilla valittu valtiopäivät säätäisi, että ”metsästysoikeus niin hyvin yksityisten kuin kruununmetsissä ja muilla yhteisillä metsämailla ja vesistöissä olkoon kaikille kansalaisille sallittu kumminkin sillä rajoituksella, että kaupunkilaiset kielletään ilman asianomistajan lupaa metsästämästä yksityisten tiluksilla. Sunnuntaimetsästys olkoon kuitenkin sakon uhalla kokonaan kielletty, samoin ajokoiran käyttäminen asutuilla seuduilla, ja ilman erityistä lupaa yksityisten metsissä”.
Kun maassamme oli jo muutaman vuoden saanut metsästää rajoitetusti hirviä kuvernöörin luvalla vähintään 1500 hehtaarin alueella, niin tuon ”agraarikokouksen” teeseissä vaadittiin myös, että jokainen maanomistaja saisi omilla tiluksillaan pinta-alasta huolimatta metsästää hirveä.
Hieman ihmetyttää, että liitto ja kokous, johon osallistujista ”80 prosenttia ja seitsemän emäntää” oli maanviljelijöitä, esitti moista metsästyksen sosialisointia.
Lisää sosialisoimisen uhkaa
Teesit eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään. Mutta uusi sosialisointiuhka oli jo ilmassa. Nimittäin vuonna 1914 silloinen vasemmistoenemmistöinen eduskunta kehoitti senaattia (hallitusta) metsästysasetuksen perinpohjaiseen uudistamiseen seuraavien periatteiden mukaan:
”Metsästys valtion metsämailla olisi kaikille Suomen kansalaisille luvallinen.
Metsästys yksityisten tiluksilla olisi luvallinen kunnan asukkaille niinä vuodenaikoina, jolloin siitä ei olisi haittaa maanviljelykselle ja karjanhoidolle.
Kunnille, metsästysoloja niiden piirissä järjestettäessä, jätettäisiin valta antaa tarkempia hyödyllisen metsänriistan suojelemista koskevia määräyksiä.”
Nämä eduskunnan esittämät periaatteet olivat täysin poikkeavia siihenastisesta metsästysoikeuskäsityksestä, ja ovat sitä edelleenkin. Onkin paikallaan lainata sanasta sanaan silloisen Lainvalmistelukunnan ehdotuksesta antama kielteinen lausunto:
”Harkittuaan puheenaolevaa metsästyslainsäädännölle sekä periaatteelliselta että käytännölliseltä kannalta ratkaisevaa kysymystä, ei Lainvalmistelukunta ole voinut omaksua eduskunnan anomuksessa ilmenevää käsitystä eikä myöskään hyväksyä metsästyskomitean ehdotusta. Lainvalmistelukunnan vakaumuksen mukaan sellainen metsästyksen sosialisoiminen, jota eduskunnan anomuksessa on tarkoitettu, tulisi käytännössä toteutettuna johtamaan metsästyksen täydelliseen rappeutumiseen Suomessa. Vaikka rauhoitusaikoja pidennettäisiin tai kunnat mahdollisesti ryhtyisivät muihin toimenpiteisiin, ei riistan pikainen häviäminen sukupuuttoon olisi tällaisilla paikkakunnilla estetävissä, koska jo muutamia viikkoja kestävä tai vielä lyhyempi metsästysaika on riittävä riistakannan tuhamiseen sellasilla seuduilla, joissa kulkuneuvot ovat hyvät ja metsästäminen olisi yleisesti luvallista. Tällainen järjestelmä tekisi myöskin kaiken riistanhoidon mahdottomaksi, koska yksityisillä ei enää olisi mitään etua siitä, eikä meikäläisissä oloissa ole ajateltavissa, että kunnat omien elimiensä kautta voisivat menestyksellä harjoitta riistanhoitoa. Ei edes siitä, etteivät kunnassa muut kuin asukkaat harjoittaisi metsästystä yksityisten maalla, voitaisi hyvin suuritta kustannuksitta saada aikaan tehokasta valvontaa, sen jälkeen kun maanomistajalla itsellään ei enää olisi aiheta valvoa metsästystä tiloillaan. Kulkuneuvojen parantuessa ja väestön lisääntyessä tulisivat nämä sosialisoimisen vaikutukset pian ilmenemään myöskin syrjäisillä, nykyisin verraten autioilla ja tiettömillä seuduilla, ja verraten läheisessä tulevaisuudessa olisi riista niilläkin tuhottu.”
Tämä Lainvalmistelukunnan mielipide voitti eduskunnassa, ja niin metsästysoikeus pysyi edelleenkin sidottuna alueen omistukseen. Lainvalmistelukunta kiinnitti lausunnossaan myös erityistä huomiota yhtenäisten metsästysalueitten muodostamiseen. Sen mukaan ”pirstottu maanomistus on esteenä, jos tahdotaan saada aikaan yleinen metsästysolojen parantuminen ja järjestetty metsästystalous muillakin kuin suurtiloilla.”
Lainvalmistelukunta painotti myös metsästysvalistuksen tarpeellisuutta. Sen esitys loi pohjan nykyiselle metsästysseuratoiminnalle, joskin maassamme oli jo sitä ennen perustettu muutama metsästysyhdistys, osa nimenomaa metsästysharrastusta varten, osa näennäistoimintana verhoamaan sortovuosien ampuma- ja muuta ”isänmaallista” toimintaa
Saatiin liitto ja uusi laki
Kun metsästysseuroja oli jo perustettu muutamia eri puolelle maatamme, niin vuonna 1921 eli tasan 100 vuotta sitten lausuttiin tämän hyvän Liittomme syntysanat seurojen yhdyssiteeksi - tosin Suomen Yleinen Metsästäjäliitto -nimisenä. Kun sitten kolme vuotta myöhemmin Suomi itsenäisenä maana sai ensimmäisen metsästyslakinsa, niin siinä alueen omistus ja metsästysoikeus pyykitettiin perinteisesti entisenlaiseksi vielä nykyisinkin eläväksi metsästyselämäksi.
Kun laki lisäksi sääti myös metsästyskortin, riistanhoitomaksun, paikalliset riistanhoitoyhdistykset ja pohjoisessa Suomessa kunnassa asuville vapaan metsästysoikeuden kunnassa olevilla valtion alueilla, ja vaikka sitä on sen jälkeen muutamaan kertaan korjailtu ja uusittukin, niin voimme tänäänkin elää metsissä ja vainioilla kuten eräisämme elivät riistaa ja luontoa ja – alueiden omistajien oikeuksia kunnioittaen.
Pekka Reinikka (s. 1932) on tunnettu eräkirjailija, joskin hän mieltää itsensä ennemmin eräkynäilijäksi.
Hän on ollut myös Metsästäjäliiton Pohjois-Savon puheenjohtaja vuosina 1966-1967 sekä kunniapuheenjohtaja vuodesta 1977. Vuosina 1978-1983 Reinikka olis Liittohallituksen jäsen.
Reinikka kertoo jutun syntyneen kirjoittamisen ilosta ja siitä, että ilmeisesti vain harvat tietävät metsästysoikeuden synnyistä syvistä.
Reinikka on metsästänyt tarkalleen ottaen jouluaatosta 1944 asti. "Metsästäjänä olen ollut kaikkiruokainen, nuornamiesnä Laitilassa intohimoani oli kettujahti suomenajokoiralla. Nykyään 88-vuotinaana huru-ukkona enää vain hirvijahti Heinävedellä Kermajärven saarilla ja niemillä. Viime syksynä minulla oli kahdeksan jahtipäivää".
