Suomalainen metsästysperinne on pullollaan magiaa, erilaisia uskomuksia ja erikoisen tuntuisia perinteitä. Tietoja uskomuksista on olemassa mittava määrä, sillä 1800-luvulla sivistyneistö intoutui keräämään suomalaista kansanperinnettä ja tarinoita. Saatiin talteen kansainvälisestikin merkittävä kokoelma, joka kuvaa erityisesti 1700- ja 1800-lukujen suomalaista kansankulttuuria.
Metsästystaikoja tehtiin, koska niiden avulla oli mahdollista vaikuttaa muuten kovin sattumanvaraiselta tuntuvaan pyyntionneen. Jos saaliin saamisen todennäköisyyttä pystyi jollain konstilla kohentamaan, kannatti taikoja tehdä, vaikkei niihin täysin varauksetta olisi uskonutkaan. Yleinen uskomus oli, että onnea oli tarjolla vain rajallinen määrä, ja jos naapurimetsästäjällä onnea oli, sitä tuskin riitti itselle. Magian harjoittaminen oli siis myös kilpailua vähistä luonnonvaroista.
Suojautumista ja pilausten poistoa
Kateellisten tekemiä loitsuja vastaan pystyi monin tavoin suojautumaan. Itäisellä Pohjanmaalla saatettiin ryömiä aidan alitse pyssyn ja koiran kanssa, Pohjois-Karjalassa taas hypättiin nuotion yli ja sen jälkeen pujottauduttiin halkaistun pihlajan läpi. Monissa taioissa toistuivat samat elementit, kuten nuotio, pihlaja, hopea tai tietyt tärkeät eläimet, kuten käärme tai karhu sekä ohjeistusten tekeminen kolmeen kertaan.
1800-luvulla metsästäjän luottovälineeksi tuli nallilukkoinen pyssy, jonka tehokas käyttö oli syytä varmistaa paitsi asetta säännöllisesti huoltaen myös soveltuvia taikakeinoja apuna käyttäen. Ongelmana olivat muut metsästäjät, jotka saattoivat taioillaan pilata pyssyn, tehdä sen epätarkaksi tai jopa täysin käyttökelvottomaksi esimerkiksi hihkaisemalla metsästäjän laukauksen kajahtaessa: ”Paskaa vasaraas!”. Pyssy voitiin suojata pilausyrityksiltä mm. laittamalla käärmeennahka piipun ja tukin väliin.
Jo pilatuksi katsottu pyssy oli mahdollista taikoa jälleen toimintakuntoiseksi. Tavallinen tapa oli napata ehtoollisleipä kirkonmenoista ja ampua kuula sen läpi. Ruudin sekaan kannatti myös vuolla hieman hopeaa, ehkä myös öylättileivän muruja. Muurahaispesä oli oiva paikka – sinne haudattu pyssy puhdistui kätevästi pilauksesta. Karjalassa saatettiin jopa usuttaa käärme pyssyn sisään ja ampua sitten piippu tyhjäksi. Jos ase vain kesti, oli se tämän jälkeen puhdas pilauksista. Jotkut saattoivat myös ”kusta surauttaa” piippuun tai käyttää korvavaikkua apuna pyssyn puhdistamisessa.
Haltijat kannatti pitää tyytyväisinä
Erilaisista metsänhaltijoista on kirjallisia tietoja jo 1500-luvulta, mutta enemmän aiheeseen alettiin perehtyä 1730-luvulta lähtien. Tietoihin on suhtauduttava terveellä kritiikillä, sillä kirjoittajien mielikuvitus saattoi toisinaan täydentää kerättyä kansanperinnettä.
Haltijoita ja jumalia on Suomessa ollut mittava määrä, joista metsästäjälle keskeisin oli Tapio, metsän ja sen eläinten suojelija. Tapiolle tuli antaa pieni lahja, esimerkiksi ruokaa tai pieniä hopean lastuja. Sopiva paikka uhrilahjalle oli sakeaoksaisesta kuusesta muotoiltu pöytä tai muurahaiskeko. Jos suhteet olivat kunnossa, saattoi Tapio – tai hänen apulaisensa metsänkakkiainen – ilmestyä metsästäjälle unessa kertomaan eräretken oikean suunnan.
Ennen metsälle lähtöä oli hyvä peseytyä saunassa, ja löylyä lyödessä voitiin toistella haluttujen saaliseläinten nimiä. Pesun jälkeen vaatteet kannatti ensin yrittää vetää päälle väärinpäin ja vasta sitten oikeinpäin. Sananlasku kun sanoi, että ”kun on vaatteet väärin päin, niin onni on oikein päin”.
Jos muu ei tuntunut riittävän, niin apua metsästysonnen säilyttämiseen oli mahdollista saada myös kotiväeltä. Metsälle kannatti lähteä oman vaimon jalkojen lävitse – se saattoi suojata myös karhunpuremaa vastaan – joskin ennen pyyntiin lähtöä liiallista naisten seuraa kannatti välttää, eikä naisen kohtaaminen metsälle mennessä ollut erityisen hyvä juttu. Taakseen ei saanut lähtiessään katsoa, vaan metsälle mentiin määrätietoisesti.
Eri lajeille omat konstinsa
Eri eläinlajeille riitti tapoja ja taikoja. Karhunpyyntiin liittyvät perinteet ja uskomukset ovat peijaiskäytäntöineen omassa luokassaan, mutta myös jänisten, lintujen ja turkisriistan pyyntiin liittyi paljon rituaaleja. Näiden lajien korostuminen kertoo ennemmin perinteenkeruuajan riistakannoista kuin lajien tärkeydestä perinteessä. Todennäköisesti hirville, peuroille ja majaville on ollut omat taiat, joista merkittävä osa on jäänyt menneisyyden sukupolvien salaisuudeksi.
Karhu oli metsänkuningas, jonka pyyntiin lähdettiin suurella kunnioituksella ja joka sai osakseen mittavat peijaiset. Talvipesältä pyydetty karhu tuli herätellä ennen tappamista, muuten nukkuvan otson ruumiin ulkopuolella seikkaillut sielu olisi jäänyt kotia vaille ja olisi saattanut tulla vainoamaan metsästäjää. Itse karhunpeijaisperinne on varsin pitkä ja monimuotoinen kokonaisuus, jonka lopputulemana karhunkallo nostettiin männynoksaan ja eläin palautettiin takaisin luontoon, taivaalliseen alkukotoonsa.
Jänisten ja lintujen kohdalla taiat kohdistuivat vahvasti pyyntivälineisiin, siis ansalankoihin, loukkuihin ja satimiin. Kiihtelysvaarassa jänislankoja pidettiin talon kynnyksen alla, Nilsiässä ne saivat virua muurahaispesässä kolme päivää, Rautavaaralla taas lampolassa yhdeksän päivää. Lankoja asetellessa oli tapana lausua: ”Käy vinttura vipuun, pyörösilmä pyydykseen.” Nurmeksessa viskattiin lunta kolmasti lankojen läpi, Pihtiputaalla taas ohjeena oli riisua itsensä alasti, hypellä kuin jänis yhdeksän askelta viritettyyn lankaan ja kuristaa lanka kaulan ympärille. Kun lankaa ei kaulastaan koko pyyntikaudella ottanut pois, takasi se saalisonnen.
Lintupermien tai -lankojen kohdalla meneteltiin samantyylisesti, mutta taikojen yksityiskohdissa oli toki paljon vaihtelua. Kirkon portaiden alunen tai muurahaispesä olivat hyviä paikkoja säilöä myös linnunrihmoja pyyntionnen takaamiseksi. Lintuansoilla saattoi toisinaan vierailla varkaita, joita vastaan löytyi keinoja, samoin kostotaikoja.
Suomalainen metsästysperinne taikoineen, uskomuksineen ja tapoineen on valtavan rikas ja kiehtova kokonaisuus, jonka lyhyt esittely on vain pinnan rapsuttelua. Kokonaan oma lukunsa on, millaisia uskomuksia, perinteitä tai jopa taianomaisia tapoja ja rituaaleja tämän päivän nykymetsästäjillä on käytössä.
