Joki pauhasi vaikuttavalla voimalla. Se pärskyi ja kuohui, heitteli ilmoille poreilevaa vettä.
Taivaalta putoavat suuret pisarat sekoittuivat joen loiskuntaan. Kaikkialla oli märkää ja kosteaa. Joenrannassa kasvavat haavat ja koivut hehkuivat keltaisina, yrittivät sokaista kulkijaa räikeillä väreillään.
”Ei tästä tule mitään”, Samppa puhkui. Hän huojui vaarallisen näköisesti puolelta toiselle keskellä villinä vaahtoavaa jokea. Hänen tukkansa oli litimärkä, puhumattakaan kulahtaneista mustista Nokian saappaista.
”Ota kii!” huusin hänelle ja viskasin pitkähkön kepin hänelle.
Samppa sai kepin käteensä ja jatkoi huojuvaa haparointiaan virran keskellä. Minä odotin häntä vastarannalla, enkä voinut olla virnuilematta Sampan säälittävälle joenylitykselle. Hän näytti aivan uitetulta koiralta. Tai oikeastaan upotetulta koiralta.
”Eikai se auta ku jatkaa”, Samppa huokaisi.
Kiristin rinkan rintaremmiä ja kiskoin olallani roikkuneet vaelluskengät takaisin jalkaani. Sadetakista ei totisesti olisi ollut tällä koiranilmalla haittaa. Mutta sadetakki oli jäänyt kotiin eteisen naulakkoon, eikä se siitä marmattamalla muuksi muuttuisi.
”Näytähhän sitä gepsiä”, sanoin Sampalle.
Olimme rampanneet Sampan koiran perässä koko lauantaipäivän. Samppa oli soittanut minulle seitsemältä aamulla ja kertonut, että oli hukannut koiransa ollessaan peurapassissa.
Sisu-koirasta ei sateen alkamisen jälkeen ollut näkynyt vilaustakaan.
Sisun GPS-panta oli kuitenkin löytynyt päivän mittaan, mutta itse koira oli yhä vieläkin kateissa. Samppa oli huolissaan koirasta, joka oli keväällä tehnyt melkoisen loven hänen lompakkoonsa. Totta puhuen olin minäkin hieman huolissaan. Ja tietenkin, mitä nopeammin koira löytyisi, sen parempi.
Taivalsimme hiljaisuuden vallitessa. Sampan saappaista kuului jokaisella askeleella pienoinen loiskinta. Sade ei osoittanut laantumisen merkkejä. Raskaita pisaroita putoili puiden oksilta.
Metsässä tuoksui elämältä. Sade vahvisti havupuiden mehevää tuoksua. Hengitin raikasta ilmaa sisälleni ja mietiskelin, miten ihmeellistä kaikki oli. Aluskasvillisuus oli punaisenaan puolukkaa, ja kosteissa havumetsissä näkyi siellä täällä keltaisia kantarelleja.
”Katohhan!” Sampan innostunut ääni herätti minut haavemaailmastani.
Puiden takana häämötti vanhahkon näköinen laavu. Se sijaitsi suojaisassa notkelmassa suurten kuusten suojelemana.
”Tämähän on oikia paratiisi, on liiteri ja kaikkia”, minä hämmästelin. Kirveeniskut kantautuivat liiteristä. Samppa ähisi ja puhkui, purki kai kaiken huolensa koivuhalkoihin. Minä istuin laavun suojassa ja veistelin kiehisiä.
Oli parempi pelata varman päälle sytykkeiden kanssa. Ei olisi kovinkaan mukavaa äheltää nuotion parissa montaa kymmentä minuuttia sateen armoilla. Nopeasti kasasin vanhojen hiillosten päälle kiehisiä, tuohta ja pieniä puutikkuja. Kaivoin tulukset taskustani ja hetken kuluttua nuotio sai kipinää ja roihahti liekkeihin.
”Mitähän lie se luontoäiti itkeskellee, ku ei vieläkää tuo saje lopu”, mutisin puoliääneen. Istuskelimme pienen laavun suojissa syöden nuotiolla lämmitettyä ruisleipää. Kahvipannu porisi liekkien yläpuolella.
Samppa sekoitteli kahvinporoja kiehuvaan veteen. Huumaava tuoksu leijaili sieraimiini. Sade oli nyt laantunut pieneksi tihkuksi. Auringon värjäämä taivas helotti itäisellä taivaankannella. Iltapäivä kaartui hiljalleen iltaa kohti. Luonto henki puhtautta ja rauhaa sateen jäljiltä. Tämä se vasta oli elämää!
Nuotion vaipuessa hiillokseen me suunnittelimme strategiaa. Oli selvää, että pian olisi käännyttävä takaisin päin autolle. Meillä ei ollut mukana yöpymistavaroita ja pimeän saapuessa koiraa olisi entistä vaikeampi tavoittaa.
”Jos kierretään tuolta yläjuoksun kautta”, Samppa ehdotti karttaa tutkiessaan.
Taivalsimme ilta-auringon kultaisten säteiden seassa. Vaikka luonto tarjoili parastaan, silti yllämme leijui raskas ilmapiiri. Emme olleet onnistuneet löytämään Sisua. Emme mitään muuta kuin GPS-pannan.
Seurasimme pientä polkua joen rantaa pitkin. Samppa tiiraili edellä karttaa ja minä sovitin askeleeni hänen kävelyrytmiinsä.
”Kuulkaa korpeimme kuiskintaa”, minä hyräilin. Täällä totisesti korpi kuiskaili, soi puiden oksistossa, huhuili koskien kuohuissa ja vihelteli varvikossa.
Samppa pysähtyi niin äkkiä, että törmäsin hänen selkäänsä. Kuulin, miten hänen kurkustaan kantautui pieni kauhun vinkaisu. Käännyin katsomaan hänen kasvojaan ja hetkeksi aika ikään kuin pysähtyi. Sampan kasvot olivat järkytyksestä jäykät.
Samppa näytti jähmettyneen paikoilleen. Varovasti katsahdin eteenpäin ja silmiini osui se otus, joka oli saanut toverini niin pahasti tolaltaan.
Polulla, viiden metrin päässä oli karvainen, verilammikossa lojuva karvaläjä. Näky oli karmea. Verilätäkössä lepäävä eläin näytti hyvin tutulta.
”Ei voi olla totta”, parkaisin hiljaa.
Kyykistyin kiireesti koiran luokse ja huomasin, että kyseiseltä koiralta puuttui GPS-panta. Tunsin, miten paha olo velloi vatsassani. Koiran auki jämähtäneet, jo lasittuneet silmät katsoivat rävähtämättöminä iltaruskon maalaamalle taivaalle.
Kompuroin verisen koiran läheltä pois ja oksensin erään mättään taakse. Käteni tärisivät ja hengitys vinkui. Samppa oli lyyhistynyt polulle istumaan ja tuijotti murtuneen näköisenä kuollutta koiraa.
”Susi”, Sampan muriseva ääni hätkäytti minut taas elävien kirjoihin.
”Että mikä oli?” säikähdin.
”Susi se on ollu, kato näitä tassunjäläkiä”, Samppa tuhahti kiivaasti.
Kampesin itseni mättäältä ylös, ja toden totta. Koiran lähettyvillä oli useita, suuria jälkiä.
Yhden tassun jälki oli suurempi kuin minun käteni.
”Se on vain tappanut sen, ja jättänyt sitten tähän”, minä hämmästelin oksennuksen maku yhä suussani.
Samppa käveli lähemmäs kuollutta koiraa. Hitaasti hän käänsi koiran pään toiselle puolen. Tuli hiljaista. Sitten Samppa ähkäisi ja kyykistyi lähemmäs koiraa.
Koiran toinen poski oli kokonaan valkoinen, lukuunottamatta verisiä pisaroita. Me molemmat tiedostimme sen, että Sisulla ei todellakaan ollut kokonaan valkoista poskea.
Olimme käärineet kuolleen koiran repussani olleeseen huopaan. Samppa oli entisenä partiopoikana rakentanut kiireesti kahdesta puusta purilaat, joihin asetimme koiraparan.
Laskeva aurinko oli värjännyt sateesta toipuneen maailman hehkuvaan oranssiin. Villiniityt ympärillämme kietoutuivat ohueen sumuverhoon. Jokunen hyttynen oli jo uskaltautunut ilmaantua paikalle inisemään. Taivaalla lentävistä linnuista kuului useita mollivoittoisia melodioita. Ikään kuin luonto ympärillämme olisi pysähtynyt suremaan tämän murhenäytelmän vuoksi.
Askeleet tömähtelivät autiolla metsätiellä. Surun synkkä pilvi seurasi kulkuamme halki metsän. Purilaat olivat kevyet perässävedettävät, mutta silti taakka tuntui suurelta. Kumpikaan meistä ei aamulla olisi voinutkaan kuvitella kadottavansa koiran ja löytävänsä tilalle toisen, suden raateleman koiran.
”Katohhan, joko pian auto alkaisi näkymään”, hymähdin Sampalle.
”Siellähän se”, Samppa vastasi yhtä tekopirteän kuuloisesti.
Jokin näytti kuitenkin eriltä. Olimme takuulla jättäneet automme suojaisan männyn alle, mutta nyt metsätien päässä näkyi samanlainen musta auto, jonka suojana ei ollut suurta petäjää.
”Voi kehveli, just nyt en jaksa alkaa selvittämään vielä jotain kajonneen auton tapausta”, Samppa murahteli.
”Eläs nyt”, koitin piristää häntä, mutta yritykseni selkeästi epäonnistui.
Tuntemattoman auton ympärillä näkyi liikettä. Oranssi metsästäjäntakki paistoi selkeästi silmiimme. Kuului vaimeaa puhetta ja askelten rahinaa soralla. Äkkiä metsän lävitse kantautui kovaääninen haukahdus.
”Ettei vain ois koiravarkaissa”, Samppa jatkoi pessimistinä olemistaan.
Lopulta saavuimme tuntemattoman auton lähelle. Metsästäjämies istuskeli autonsa sisällä, mutta huomattuaan meidät hän avasi kiireesti autonsa oven ja loikkasi ulos. Oven pamahduksen lisäksi terävä haukku sai meidät hätkähtämään.
Auton takaa kuului rahinaa ja epämääräistä muminaa. Sitten äkisti sieltä singahti esille vallattomasti säntäilevä harmaa karvainen pallero, joka juoksi täyttä päätä Samppaa kohti.
Jälleennäkemisen riemu sai minunkin silmäkulmaani jotain kosteaa.
”Mitäs Sisu-poika”, Samppa paijaili koiraansa.
Metsästäjä mittaili minua katseellaan, oletti kai minun olevan selityksen hänelle velkaa.
Hänen ilmeensä rypistyi entisestään, kun hän näki, millainen kuorma purilaillani oli.
Ei siinä sitten muu auttanut, kuin selittää onneton kohtaaminen raadellun koiran kanssa.
Selitin, miten olimme aamuvarhaisesta saakka etsineet kaverini kadonnutta koiraa.
”Voi sentään”, metsästäjä näytti perin kauhistuneelta.
”Susien kanssa kahnailua ei kyllä tänne kylälle kaivata”, hän jatkoi harmistuneena.
”Ei kai se auta, kun pittää seuraavassa metsästäjienkokouksessa tiejotus tästä tapauksesta ja tehä jonkinnäköinen strategia, jolla saadaan sujet pijettyä tarpeeksi kaukana ihimisasutuksesta?” ehdotin mietteliäänä.
Metsästäjä raapi partaansa ja lupasi ottaa yhteyttä seuran puheenjohtajaan.
Samppa liittyi seuraamme rakkaan karvaturrinsa saattelemana. Kolmistaan asettelimme kuolleen koiran metsästäjän auton peräkonttiin. Metsästäjä lupasi viedä koiran omistajalleen.
Sytytimme tienvarteen nuotion. Samppa löysi läheiseltä aukolta tervaskannon ja se paloi iloisesti hämärtyvässä illassa. Nokipannu poreili ja kahvin tuoksu leijaili sieraimiini. Kuten hyvään ja asianmukaiseen syysillan viettoon kuuluu, me paistoimme makkaraa, kerroimme tarinoita ja katselimme nuotion hehkuvia kekäleitä.
Sisu kuorsasi vienosti Sampan jalkojen juureen kääriytyneenä.
”Nukkuukohan tuo koiranunta”, metsästäjä hekotteli.
”Niistä susista vielä, mitä jos ei nosteta tästä tämän suurempaa meteliä”, minä ehdotin.
”Annetaan luonnon olla ja elää, turhaan me sitä ruvetaan sörkkimään ja tilille vaatimaan”, jatkoin.
Ilta oli hämärtynyt yöksi, ja luonto otti meidät kaikki suojaisaan syleilyyn. Yötaivaan välistä pilkahti jo muutama tähtitarhan tervehdys.
Eräkirjamessut, Suomen Metsästysmuseo, Suomen Metsästäjäliitto ja Kansainväliset Erämessut järjestivät eräaiheisen kirjoituskilpailun – Erälastut.
– Kilpailussa on tarkoitus antaa nuorten ja nuorten aikuisten ääni kuuluville. Erätarinat ovat ihania ja tarkoitus on innostaa nuoria kirjoittamaan ne ylös, kertoo kilpiailua luotsaava Monni Himari.
Tyylilajina olivat kaunokirjallinen erätarina ja genrenä muistelma, fiktio tai runo, aihepiirinä metsästys, kalastus, retkeily ja luonto.
