Syyskuussa vedet kylmenevät

Valkoinen kuura rasahteli pyyn koipien alla. Sen pää nyki, yrittäen kuulla toisen pyyn kutsun uudestaan. Välillä se nokki kylmää maata.

Kivenheiton päässä haulikon teräksiseen piippuun oli muodostunut jääkukkia. Hengitys muuttui kalpeaksi höyryksi aamuilmassa ja nousi naavapartaisten kuusenoksien lomasta taivaalle. Taivaanrannan verenpunainen kajo heijastui jäänharmaista silmistä. Toinen silmistä oli kiinni, toinen tirkisteli lintua. Nahkahansikkaiden peittämät sormet olivat etsiytyneet aseen liipasimelle.

Pyy asteli hiukan lähemmäs. Hetkeksi se katosi kannon taakse, mutta sitten se taapersi taas näkyviin. Enää pyrstösulat olivat kannon takana piilossa.

Nyt.

Aseen laukaus tanssahteli kipurajalla Inarin korvissa. Pyy lysähti maahan, ja vihdoin Inari saattoi hengähtää syvään. Hän vaihtoi helpottuneena asentoaan ja irvisti, kun jalkaa alkoi pistellä. Hän oli naakinut samaa lintua jo kauan.

Pitkä rukiinvärinen palmikko heilahteli karvalakin alla selässä, kun nainen kulki kuolleen linnun luo. Hän polvistui sen ylle aikeenaan suolistaa saalis, mutta kääntyi äkisti kuullessaan rasahduksen takaansa. Letti sivalsi ilmaa kuin ruoska Inarin pyörähtäessä ympäri.

Vastaantulija oli ruosteenvärinen kettu, epäilemättä riistan perässä. Se seisoi siinä hetken ja tapitti Inaria keltaisilla viirusilmillään vain kymmenen metrin päässä. Sitten kettu kääntyi ja lähti jolkottamaan puiden lomassa pois. Punainen häntä heilui puolelta toiselle, ja pian ruosteinen turkki katosi mättäiden ja pudonneiden koivunlehtien sekaan.

Inari tarkkaili kohtaa, johon eläin oli kadonnut maaruskan sekaan, ja kääntyi sitten saaliin puoleen. Ehkä kettu saisi sen suolista aterian. Inari katkoi muutaman havunoksan pyyn sisään ja pyyhki lopuksi veriset kätensä sammaleeseen.

Nuotio räiskyi hilpeästi ja sylki kipinöitä aamupäivän kuultavaan valoon. Inari söi hiljalleen leipäänsä ja hörppi teetä. Hän tuijotteli vasempaa pohjettaan mietteliäänä. Siihen oli tullut haava jonkin aikaa sitten, kun hän oli mennyt uimaan. Hän oli kutsunut ystäviään mökilleen ja lyönyt vetoa Mian kanssa siitä, että uskaltaisi vielä mennä järviveteen pulikoimaan. Pohjassa oli kai ollut terävä kivi, ja pohkeeseen oli tullut syvä viilto, mutta hän oli aina ollut kilpailuhenkinen. Inari tiesi, että yksin metsästäminen avohaavan kanssa ei ollut kaikista fiksuin valinta, mutta hän oli suunnitellut retkeä jo kauan. Jos joku karhunköriläs pystyisi haistamaan veren hajun ja päättäisi popsia hänet suihinsa, niin ei sille sitten hirveästi mitään voisi.

Kuura oli sulanut ja metsä höyrysi. Utelias kuukkeli pyrähteli kuusesta toiseen. Inari katseli lintua kiinnostuneena. Sen siipien ja pyrstön alapuoliset höyhenet olivat liekinpunaisia.

Yleensä höyhenpeiteessä oli vain haaleaa oranssin sävyä.

Kun Inari oli polkenut pienen nuotionsa sammuksiin ja jatkanut matkaa, kuukkeli seurasi naisen askelia ja pysähtyi välillä visertämään satunnaisen kuusen oksalle. Sitten, parin kilometrin jälkeen, se katosi. Yhtäkkiä Inari vain huomasi, että se ei enää lennellyt ympärillä ja sen kummaa laulua ei kuulunut. Lintu oli ollut hauskaa seuraa ja se oli tuonut mieleen 10-vuotiaan Inarin leikit, joissa hän oli metsän kuningatar ja kaikki eläimet olivat hänen ystäviään. Ironista, miten harrastukset olivat muuttuneet kymmenessä vuodessa.

Matka jatkui. Inari näki toisen pyyn, mutta ei kertaakaan päässyt tarpeeksi lähelle ampuakseen. Aurinko vaelteli pikkuhiljaa kohti taivaanrantaa. Hän oli turhautunut epäonnistuneesta ampumisyrityksestä. Jopa kuukkelin katoaminen ärsytti, vaikka linnulla ei ollut mitään syytä pitää hänelle seuraa. Juuri kun hän oli päättänyt potkaista seuraavaa eteen tulevaa kantoa, jo toisen kerran sinä päivänä hän kuuli kahinaa takaansa. Ase lensi syliin, sekunnissa varmistin oli pois päältä ja sormet liipaisimella, valmiina puolustamaan itseään.

Jos kettu oli tullut takaisin, Inari saattaisi hyvin ampua sen pelkästä ärsytyksestä.

Kettu ei ollut tullut takaisin. Arviolta noin 15- vuotias tyttö kyyristeli kuusien lomassa. Hänen suuret kellanruskeat silmänsä tuijottivat pelästyneenä haulikkoa Inarin sylissä. Pitkät, laineikkaat ja ruosteenväriset hiukset ulottuivat kapealle lantiolle. Kalpeat kasvot olivat täynnä pisamia. Ensin Inari ei huomannut mitään epätavallista. Pellavapaita ja pitkä hame näyttivät kyllä melko ohuilta viileään syyskuuhun, mutta sitten tyttö nousi seisomaan suorassa, ja Inari pani merkille, että hänellä ei ollut lainkaan kenkiä.

Hetken Inari vain tuijotti vastaantulijaa, mutta vähitellen aivot rekisteröivät tilanteen. Hänen ei pitäisi säikytellä aseella jotain häntä ainakin viisi vuotta nuorempaa teiniä. Hän heilautti aseen nopeasti takaisin selkäänsä, ja änkytti pahoittelut. Miten noloa.

“Ei se mitään.”

Tytön ääni oli kummallinen, kuin hän olisi puhunut pitkän tunnelin toisesta päästä. Äänien ei pitäisi kaikua sillä tavalla metsässä.

“Mitä sie teet täällä? Et… öö… et näytä ihan… varustautuneelta, niin että oisit suunnitellut retkeä?” Inari kysyi, ja kirosi hiljaa mielessään auttamattoman huonoja puheenlahjojaan.

Tyttö ei selkeästi pitänyt kysymyksestä. Hän käänsi katseensa sammaleiseen maahan ja räpytteli silmiään.

“...Olisin kiitollinen jos minun ei täytyisi puhua siitä.”

Inari pani merkille hienostuneen puhetavan. Se sai oman murteen kuulostamaan tönköltä.

“No, mie oon Inari. Mites sie?”

“Nix.”

Nix. Luovaa. “Hieno nimi. Meinaako se jotain vai onko se vaan nimi?” Nix hymähti hieman. “Vain nimi. Kiitos.” Tytön ääni kaikui.

Nix vaikutti sulkeutuneelta, eikä Inari voinut jäädä juttelemaan. Hämärä laskeutuisi pian ja hänen täytyisi ehtiä vielä veneelle järven rantaan. Hän oli viettämässä viikonloppua mökillään ja oli soutanut järven toiselle puolelle erämaahan metsästämään. Hän rykäisi.

“Hei, olis tosi kivaa jäädä juttelemaan, mutta mun pittää ehtiä vielä veneelle, että pääsen soutaan takas mökille. Siis ennen ku tulee pimeä”, Inari sanoi ja toivoi, ettei kuulostanut töykeältä. Hän vilkaisi tytön varustusta ja lisäsi: “Sunkin varmaan kannattais palata kotiin tai ainakin jonnekin missä on katto.”

Nixin silmissä välähti jokin, mistä Inari ei pitänyt. Jokin… villi. Hiljaa hän muisteli, voiko ihmisiin tarttua vesikauhu. Sitten hän kumosi ajatuksen, sillä Nix vaikutti innostuneelta.

Vesikauhuun sairastuneet nimen mukaisesti kammoksuvat vettä.

“Sille järvelle, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä luoteeseen?”, Nix kysyi tohkeissaan.

Inari vilkaisi varkain kaulassa roikkuvaa kompassia ja nyökkäsi.

Nix hymyili - oikeasti hymyili, niin että kaikki hampaat näkyivät. Alitajuisesti Inari pani merkille, kuinka terävät tytön kulmahampaat olivat, ja liu’utti kieltään omiensa päällä.

“Loistavaa! Eräs ystäväni asuu siinä saaressa lähellä rantaa. Sopiiko jos liityn seuraasi?

Pääsisimme molemmat, ja minä voin soutaa.”

Inari vaimensi varoitussireenit mielestään. Hän skannasi uudestaan tytön asun. Ohuiden vaatteiden alle olisi vaikea piilottaa aseita, eikä saappaanvarteen tungettavat veitset olleet edes vaihtoehto, sillä - no, Nixillä ei ollut kenkiä. Fyysisesti hänellä itsellään oli ylivoima ja hän kantoi mukanaan raskasta haulikkoa. Ei tilanteessa oikeasti ollut mitään mätää.

“No joo, miks ei.”

He jatkoivat matkaa yhdessä. Nix puhui yllättävän paljon, joten kiusallinen hiljaisuus ei ollut edes vaihtoehto. Hänen äänensä kaikui ympäri metsää kertoen tarinoita luonnosta. Hän tiesi paljon. Mistä tuntee kun syksy tulee, missä ketut metsästävät, miltä sadepisarat kuulostavat juuri kun sukeltaa veden alle. Pikkuhiljaa puristava tunne rintakehässä alkoi hellittää. Älä arvioi kirjaa kannen perusteella, Inari sätti itseään.

Kun he saapuivat rantaan, hämärä oli jo laskeutumassa ja kuu tirkisteli taivaanrannasta. Nix vaati päästä airoihin, joten Inari meni istumaan veneen perälle, kun Nix työnsi veneen vesille.

Linnut olivat vaimenneet, ja ainoa ääni oli airojen loiske, kun Nix käänsi veneen ja alkoi soutaa varmoin ottein. Airot saivat tumman veden pienille pyörteille.

Inari istui hiljaa tuijottaen järven pintaa kuin hypnotisoituna. Hän kokeili kädellä vettä, joka oli niin kylmää että sormia pisteli. Ei ihme, syyskuussa vedet kylmenevät. Onneksi sinne ei olisi mitään syytä mennä enää. Yhtäkkiä hän tajusi, että Nix ei ollut sanonut sanaakaan sitten rantaan saapumisen jälkeen. Hän katsoi punatukkaista tyttöä ja kurtisti kulmiaan. Tyttö oli soutanut saaresta ohi ja jatkoi kohti järven keskiötä. Inari yskähti hiljaa.

“Eikö sun pitänyt jäädä saareen niin mä jatkan omalle mökille?

Nix ei vastannut, tuijotti vain selkänsä taakse. He saapuivat tismalleen keskelle järveä, ja hän lopetti soutamisen. Hän kääntyi, ja Inari hätkähti. Hullu kiilto, jota hän oli luullut vesikauhuksi, oli palannut. Nix hymyili elotonta, karmivaa hymyä paljastaen aivan liian terävät hampaansa. Hymy ei yltänyt silmiin asti, joiden pupillit olivat neulanpään kokoiset ja iiris hehkuvan keltainen. Hän nousi äkisti seisomaan, ja Inari hätkähti vieläkin rajummin.

Hänen äänensä ei enää vain kaikunut, siitä kuulsi läpi eläimellinen nälkä.

“Veresi maistui hyvältä, Inari. Olisi sääli jos saaliin päästää kokonaan hampaistaan.”

Nix kaatui sivuttain laidan yli. Kevyt puuvene kallistui ja pyörähti ympäri. Hyinen vesi täytti keuhkot ja pakotti Inarin yskimään. Hän tavoitteli epätoivoisesti uppoavaa haulikkoaan, mutta jokin tarttui hänen nilkkaansa. Inari kirkui veteen, kuplat sokeuttivat häntä ja hän potki, mutta käsi oli vahva. Adrenaliini virtasi hänen suonissaan ja sai raajat tärisemään. Hän vilkaisi veden syvyyksiin ja oli oksentaa kauhusta. Veden alla keltaisten silmien hehkussa erottui pitkä punainen tukka ja hohtava hymy. Enää mikään ei estänyt näkkiä vetämästä Inaria syvyyksiin.

Näkki on suomalaisen kansanuskon makeanvedenhaltija, joka on Skandinaavista Suomeen kulkeutunutta kansanperinnettä. Näkki tunnetaan Suomessa muodonmuuttajana, joka yleensä esiintyy ihmis- tai eläinhahmossa. Ihmishahmossa näkin ajatellaan olevan naispuolinen. Sen on kerrottu houkuttelevan lapsia ja nuoria veteen, missä se hukuttaa heidät. (Wikipedia)