Vilhon varsa

Korppi siivehti salon yllä, kaarsi tummana taivaan halki. Se sukelsi alas maata kohti, liukui muutaman korkean hongan välistä ja teki laakean kaarroksen aukean yllä. Kerran oli jo laskeutumassa, mutta epäröi ja alkoi uudelleen kivuta siivillään takaisin taivasta vasten, korkeallekin, pian peittyen lähes näkymättömiin vasten ukkospilvien tummanpuhuvaa taustaa.

Ne olivat harmittomia pilviä, eivätkä enää jyristäneet. Ukkosrintama oli laantunut, ajelehtimassa poispäin ja sen pilvet jo hieman hajoilleetkin. Rikkoontuvien pilvien väleistä pilkotti sieltä täältä kapeina kaistaleina auringonvaloa. Satunnainen kirkkaus paljasti pian taas korpinkin, sen sattuessa lentämään valoisien laikkujen ohitse. Pian lintu karkasi katseelta alemmas puiden suojaan, minkä jälkeen sitä ei enää näkynyt, eikä mennyt kauaakaan, kun tummat pilvetkin olivat painuneet samojen puidenlatvojen taa.

Pirun iso vesipisara lävähti petäjästä Vilhon päälakeen. Pirun iso sikäli, että se aikaansai miehen suusta pirun ison huudahduksen, sitten keskisuuren nyrkinpuristuksen ja rivakahkon pystyyn nousemisen. Ukko oli kuin uitettu, joten ei tuo pisara paljoa muuttanut, mutta ikivihaisen miehen raivoa ei ukkospilvien rankkasade ollut sammuttanut, vaan raivo pääsi leimahtamaan kuin korven tervaisin kepukka hellejakson päätteeksi.

Mies riisui flanellipuseronsa, taitteli sen pitkulaiseksi mytyksi nyrkkiensä väliin ja puristi. Ynähtäen puristi ja väänsi, puristi kovemmin ja väänsi lisää, kunnes kookkaat kämmenet ulkonevine rystysineen loistivat paidan tavoin punavalkoisina. Mytystä valui vesivana kiitettävän suurena norona, eikä vaatekappaleeseen varmasti jäänyt yhtä ainutta ylimääräistä vesitippaa.

Hän kampasi sormillaan harvat hiuksensa taakse, heitti paidan ja muut kantamukset olalleen ja lähti kävelemään. Ei mennyt kauaakaan kun tuo pitkä mies lyhyellä muistillaan oli jo unohtanut uusimman raivonsa aiheen, ja tepasteli vallan rauhassa kosteaa polkua alaspäin. Välillä hän pysähtyi tähyilemään ympärilleen, erityisesti tarkkaillen ahon laitaa. Kun ei siellä mitään huomannut, jatkoi viisikymmentä metriä eteenpäin, kunnes jälleen pysähtyi tähyilemään.

Hän oli tuntia aiemmin ollut tupansa lähistöllä tarkastamassa ketun pesää, kun salama oli iskenyt lähelle, ja millä lailla! Julmetun pamauksen oli tehnyt, saaden ison miehen säikähtämään ja pinkomaan tupaa kohti. Pitkälle ei ollut mies ehtinyt, kun oli nähnyt pillastuneen varsansa laukkaavan vastaan, ohittavan heiluvan ukon ja katoavan metsän uumeniin. Ei ollut muu auttanut kuin lähteä pollen perään.

Vilho asteli aukealta metsikköön ja jatkoi etsimistä kulkien summittaisesti paikasta toiseen. Hän kiersi rikkonaisen jyrkänteen, jonka sammaliset seinämät tiputtelivat vettä. Huuteli varsan nimeä, mutta tuloksetta. Mies jatkoi kulkuaan, puski vaivoin tiheän kuusikon läpi ja ylitti puron. Puroa sitten seuraili ja sen saattelemana saapui suolle, jossa saattoi taas nähdä pitkälle.

Hän kulki suon laitaa jatkaen tuttua tähyilyään. Se oli neva, joka koostui pääosin kosteasta, avoimesta maasta, mutta jolla oli jonkin verran puustoisiakin kohtia sekä joitakin matalia suolampia. Saappaat upposivat toisinaan syvälle maahan, toisinaan taas eteen sattui kuivempia kaistaleita, joita käkkyräiset männyt asuttivat. Kaistaleita pitkin oli hyvä kulkea ja ihmetellä vain ihmisen korkuisia puita, joiden oksat notkuivat kävyistä. Mahtoivatko lyhytkasvuisuudestaan huolimatta kuitenkin olla vanhoja, kun noin käpyjä tekivät.

Erään kaistaleen päättyessä eteen sattuivat jäljet. Tuoreet, kapoiset kavionjäljet näkyivät selväreunaisina painanteina suon pehmeässä pinnassa. Ne johdattivat Vilhon katseen keskemmälle suota, kohti metsäsaareketta. Ja hyvä tavaton! Saarekkeen luota miehen katse tapasi vilaukselta varsan, joka oli perin rauhallisena käyskentelemässä puiden lomaan.

Vilho lähti rivakasti kulkemaan saareketta kohti. Varsa oli mennyt saarekkeen uumeniin pois näkyvistä, mutta sen saavuttaminen olisi minuuteista kiinni, kunhan tuo ei jatkaisi matkaansa ja tulisi saarekkeen toiselta puolelta ulos. Märkä maa lotisi saappaiden alla, muttei hidastanut määrätietoisen miehen rivakkaa kulkua.

Äkkiä metsäsaarekkeen takaa kuului laukaus. Ukko pysähtyi kuin patsaaksi. Tilannetta sen kummemmin punnitsematta Vilho huusi koko ruumiinsa voimalla ja tiedusteli huolellisesti kiroten, kuka kehtasi ampua hänen varsaansa. Hiljennyttyään ja kuulostellessa vastausta hän huomasi, ettei ollut varsa sentään saanut ammuksesta, vaan oli jälleen ravaamassa sydän kurkussa, tai ainakin siltä näyttäen, metsäsaarekkeesta ulos ja avaran rahkasammalpeitteisen suon yli ympäröivään metsään.

”Vilho? Vilho!”, kuului jostain saarekkeen takaa. Hetken päästä asteli saarekkeen vierustalta näkyviin toinen mies, Uula, astellen kepeästi kuin kauris.

”Piruako varsaani säikyttelet”, tiuskaisi Vilho, kiihtyneesti käsiään liikutellen.

Uula ei välittänyt vastaanoton tympeydestä, vaan kertoi olleensa lintuja hakemassa, ja ettei ollut varsasta nähnyt vilaustakaan. Sorsan oli ampunut ja sitä esitteli innokkaana, vailla huolta vihaisen miehen hummasta tai tuon syyttelyistä. Lyhyen sananvaihdon perästä he kuitenkin lähtivät molemmat tavoittelemaan varsaa, kumpikin sen pakosuuntaan, mutta hieman toisistaan erillään.

Metsä oli synkkää korpea, jossa oli paikoin kosteita rämepaikkoja. Jossain tuolla odotteli varsa löytäjäänsä, ehkä ehjänä, huonoimmassa tapauksessa kiven koloon astuneena ja nilkkansa rikkoneena. Ei auttanut kuin kulkea ja huudella, vaikka epävarmaa oli, rohkenisiko tuo polle edes omistajalleen näyttäytyä. He kulkivat ristiin rastiin, vain toisensa välillä kohdaten. Varsa oli kadonnut, ja toisin kuin aiemmin suolla, ei siitä enää näkynyt jälkeäkään.

Kun ilta alkoi hämärtyä, Uula lakkasi etsimästä ja läksi kotiinsa hoitelemaan sorsansa. Vilho jatkoi vielä hetken hakuaan, kunnes hämärää oli liiaksi ja hänkin joutui luovuttamaan. Miehen rintaa kirpaisi jättää hevonen teilleen, mutta samalla hän elätteli toiveita, että se osaisi omin avuin kotipihaan ja löytyisi aamulla pihapiiristä, jos vain oli kunnossa pysynyt.

Vilho kulki ketun pesän ohitse, tarkasti vielä kotipihansa varsan varalta, joi kahvin ja kävi maaten.

Uneksi monista asioista, mieluisista ja murheellisista, ja nukkui pitkästi auringonnousun ohi.

Ilmassa oli vielä aamupäivällä utua. Yöllä oli elokuu vaihtunut syyskuuksi ja säätila totellut almanakkaa. Vilho istuskeli portaillaan järsien leipäänsä ja murehtien asioiden tilaa. Koleassa tihkusateessa oli kiertänyt mantunsa, mutta tuloksetta, ja joutui siis uudelleen etsintään, kuitenkin jo varmana varsan turmiosta. Hän nouti sisältä kahvia ja istuutui kuppi kädessään takaisin portaille.

Pian hän havaitsi miehen kävelevän metsän reunasta kohti tupaa. Se oli Uula, tavalliseen tapaansa hyväntuulisen näköisenä.

”No?”, kysyi Vilho apaattisella äänellä tulijan ennätettyä parin metrin päähän.

Uula asettui nojailemaan porraskaiteeseen, arvoituksellisesti pitkitellen suunsa avaamista. Hän esitti jonkun arkipäiväisyydessään tarpeettoman kommentin koskien tuvan kuntoa, ja tarkkaili Vilhoa, joka vain välinpitämättömän näköisenä tuijotteli maahan ja ryysti kahviaan. Uula vaihtoi asentoaan, koittaen näyttää niin kiireettömältä ja arkiselta kuin suinkin saattoi. Viimein ei enää malttanut, vaan kertoi löytäneensä varsan, että se oli aamulla ollut hänen tiluksillaan. Oli saanut elikon kiinni ja köyttänyt puuhun. Siellä odotti humma omistajaansa.

Vähäeleisesti Vilho nosti katseensa. Hän kiitti, kätteli miestä ja lupasi tulla iltapäivällä varsansa hakemaan. Mies oli kuin aamun tihkusade ympärillä, yhtä ilmeetön. Käsillä oli ollut ainutkertainen tilaisuus nähdä tuossa miehessä jotain herkkyyttä tai sielukkuutta, mutta se oli ollut liikaa toivottu. Uula seisoi tovin paikoillaan, sitten nyökkäsi ymmärryksen merkiksi ja nosti kättään. Päätti, ettei tuohon mieheen sopinut sanojaan turhaan kuluttaa, ja lähti tallustamaan pihatietä poispäin vesilammikkoja väistellen. 

Hänen selkänsä kääntyessä kävi ikivihaisen miehen huulilla vieno helpotuksen hymy. Varsa oli kunnossa ja olisi pian kotona. Miehen suupielet nousivat ylös poskille ja silmien vierelle muodostui ilon ryppyjä, jota ei moni ollut nähnyt. Turhaan ei hänellä ollut tapana niitä esitellä. Pian mies tuon ilmeensä peittikin, ja vilkaisi vielä tielle varmistaakseen, ettei tuota epätyypillistä tyytyväisyyden osoitusta varmasti ollut huomattu.