Lukijan tarina: Erämiehen perintö

Teksti ja kuvat: Severi Kukkonen  24.08.2022
sorsastamassa
Työnnän veneen veteen ja hyppään kyytiin, soudan pois rannasta niin kuin ukkini ja isänikin ovat tuhansia kertoja tehneet. Severi Kukkosen tunnelmallinen sorsareissu jatkuu joskus isältä pojalle.

Kuuma on kyllä, huhhuh, ajattelen kävellessäni heinittynyttä polkua pitkin kohti rantaa. Ne samat kivet, joita pitkin hypin aikoinaan, tuntuvat nyt niin pieniltä. Suuremman kiven kohdalla hymyilen. Mieleeni palaa muisto, kuinka pikkupoikana putsasin kengänpohjaani kivellä astuttuani lampaan paskaan.

Tulen vanhalle savusaunalle, jonka edustalla on kaksi venettä kumollaan. Puuveneen oli lumi painanut rikki keväällä, joten alan kääntää lasikuituvenettä oikeinpäin. Hilaan veneen rantaan ja lähden etsimään moottoria saunan eteisestä. Avaan oven, haistan tutun savun tuoksun.

Moottori löytyy eteisestä ja kiinnitän sen veneen perään. Laitan tavarani veneeseen ja heitän kyytiin vielä muutaman sorsankuvan saunan eteisestä,  jospa noista jotain hyötyä olisi.

Työnnän veneen veteen ja hyppään kyytiin, soudan pois rannasta niin kuin ukkini ja isänikin ovat tuhansia kertoja tehneet. Nykäisen moottorin käyntiin. Tarkastan kartasta paikan, jonka isäni edellispäivänä neuvoi minulle puhelimessa ja käännän kahvasta.

Katselen ohimenevää maisemaa, Pielisen rantaa, saaria ja kaukana näkyviä vaaroja. Tänne minä kuulun. Tämä on minun paikkani tässä maailmassa. Pyyhkäisen silmäkulmaani.

Käännän veneen isäni neuvomaan paikkaan ja pudotan sorsankuvat lumpeiden sekaan. Nostan katseeni juuri nähdäkseni pulskan heinäsorsan lentävän 10 metrin päästä täyttä vauhtia. No onhan täällä lintuja! Soudan veneen vähän kauemmas ja vedän sen rantaan. Istahdan rannalle passiin varjoiseen paikkaan ja katson kelloa. Vielä tunteroinen, mietin vissypulloa etsiessäni.

Kello 12 alkaa kuulua vaimeaa pauketta jostain kaukaa. Minun passissani ei liikettä näy. Ainoa viihdykkeeni on katsella ötököitä metsästävää päästäistä varvikossa. Kyllästyn ja lähden veneelle.

Muistan isäni sanat: … ja Mustan kaislikossa niitä on aina ollut. Lähden ajamaan kohti Mustasaarta. Pysäytän veneen ja sammutan moottorin. Katselen hetken ennen kuin lähden huopaamaan kohti kaislikkoa.

Huomaan kaislikossa kaksi tummaa hahmoa. Siellä!, huudahdan mielessäni, asetun hitaasti polvilleni veneen pohjalle ja jatkan huopaamista. Airot läpsähtelevät veden pintaan kun huopaan kohti lintuja. Lähestyn sorsia hitaasti ja huomaan kuinka ne alkavat uida kauemmas. Nyt muutaman kerran vauhdilla ja sitten ne varmasti hyppää. Suunnitelma on valmis.

Työnnän airoilla nopeasti, yhden, toisen ja kolmannen kerran. Sorsat huomaavat ettei tästä uimalla pääse karkuun ja hyppäävät. Minulla on jo haulikko valmiina käsissäni ja ammun kaislikon yläpuolella räpistelevää sorsaa. Sorsa tipahtaa.

Lasken aseen. Katselen pakenevaa heinäsorsaa. Toinen menkööt.

Nostan sorsan vedestä ja huomaan kuinka hengästynyt ja kuumissani olen. Päätäkin särkee hieman. Nyt rannalle varjoon, kahvin juontiin ja vissyä hörppäämään. Lähden soutamaan kohti rantaa tyytyväisenä saaliistani.

Suupieleni kiristyvät lasikuituveneen kolahtaessa rantakiviin. Uusi vene on saatava, tällä muovipurkilla mitään tee. Järjestääköhän ne sitä veneenrakennuskurssia tälle vuotta? Tekisin itse kunnon puuveneen ajattelen vetäessäni venettä rantaan. Kaivan repustani kaasukeittimen ja kahvipannun, olisi mukavaa tehdä tulet, mutta metsäpalovaroituksen takia joutuu tyytymään tähän. Virittelen keittimen rantakivelle ja laitan veden kiehumaan.

Istun rantakivellä kuksa kädessäni, kaivan puhelimen taskusta. Ei kenttää. Laitan puhelimen takaisin taskuun.

Sytytän tupakan, savu leijailee ilmassa katsellessani kuinka aallot osuvat Pielisen rantaan.

Niin ne ovat tehneet ennen minua…minun jälkeeni…ja tulevat aina tekemään. Tämän paikan tulen jonakin päivänä neuvomaan myös omalle pojalleni.

Se on erämiehen perintö.