Kevyt koillistuuli puhaltaa sytkärin liekkiä suoraan kohti rintaani. Hyvä. Lähden hiljakseen kulkemaan kostean pellon laitaa pitkin. Toukokuun aamuaurinko paistaa matalalta ja hengitykseni höyryää heräilevän luonnon keskellä.
Hetken kuljettuani pysähdyn. Kaivan taskustani kaurispillin. Buttolo, jo on kampetta nimellä siunattu. Painan peukalolla kevyesti muutaman painalluksen. Tarkkailen peltoa kiikareilla, muutama rusakko näkyy kauempana ruokailemassa. Tietävät varmasti, että nyt saa olla rauhassa, ajattelen. Kyyhkyn ääni kuuluu viereisen hakkuun laidasta, ja tuulen kohina kuuluu ilmassa.
Kuluu noin viisitoista minuuttia. Lähden kävelemään pellon laitaa hieman etemmäs. Huomaan vaalean möykyn pellon toisella laidalla ja nostan kiikarit…kivi vain. Lasken kiikarit ja otan askel – jähmetyn paikalleni nähdessäni kauriin juuri siinä paikassa mihin olin suunnitellut meneväni. Seison pellolla ilman minkäänlaista näkösuojaa, kuin kesken askeleen jähmettynyt patsas.
Näen kuinka kauris painaa päänsä alas. Hitaasti nyt, alan laskeutumaan peltoon. Laskeudun mahalleni ja näen, kuinka kauris huomaa liikkeen ja nostaa päätään. Korvat pystyssä tämä eläin tuijottaa suoraan minuun.
En uskalla edes silmiä räpäyttää ja mielessäni käy, että voiko eläin kuulla sykkeen avonaisen suuni kautta. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kauris tarkkailee terävillä silmillään, ja sitten ottaa askeleen kohti metsää. Nyt se lähtee.
Kauris ottaa toisen askeleen, ja painaa päänsä alas. Huh, nyt sitten tarkasti. Liikkeeni ovat kuin hidastetussa filmissä, kun avaan kiikarin läpät ja otan kauriin ristikkoon. Pukki se on, nahkasarvipukki.
Korjaan kiväärin asentoa olkapäätäni vasten. Poistan varmistimen. Nyt rauhassa, tässä ei ole enää mikään kiire, tuolla toisella puolella se hätä on. Tasaan hengitystäni ja näen kuinka ristikko värähtää jokaisella sydämenlyönnillä. Pukki ottaa askeleen ja kääntyy kyljittäin. Nyt siihen vaan lavan taakse. Siirrän ristikon kohdalleen ja puristan.
Laukaus kaikuu tässä aurinkoisessa toukokuun aamussa. Itse en tunne rekyyliä ja kiväärin äänikin on kuin vaimea tömähdys. Seuraan pukin poukkoilevaa pakolaukkaa ja katson kuinka eläin häviää hakkuuaukean risukkoon. Sitten tulee hiljaista, aivan hiljaista.
Lähden kävelemään kohti paikkaa missä kauris hyppäsi ojan yli, löydänkin pienen tupon talvikarvaa. Kyllä siihen osui, tuossa se on aukolla. Yritän seurata kauriin jälkiä, mutta aukko on niitä aivan täynnä. Ei näy missään, jäiköhän haavakoksi? Olinko liian hätäinen? Nykäisinkö laukaistessa? -ajatukset poukkoilevat mielessäni. Hetken aikaa mietittyäni lähden aukon toiselle laidalle, ja löydänkin sieltä hieman kääntynyttä sammalta. Lähden seuraamaan jälkeä. Pysähdyn huomatessani ruskeaan harmaan möykyn kahden mättään välissä.
Tuijotan kaurista hetken, ei elonmerkkejä. Astelen hiljakseen lähemmäs ja istahdan mättäälle. Katselen ympärilleni ja kuuntelen luonnon ääniä.
Mieleni valtaa kiitollisuus siitä, että saan olla juuri tässä, juuri nyt.
Onko sinulla mukaansatempaava erätarina, joka vaatii tulla kerrotuksi? Lähetä napakka juttusi osoitteeseen jahti <ät> metsastajaliitto <piste> fi
