Suomalaisia riistaeläimiä: Itämeren norppa

Itämerennorppa (Phoca hispida botnica) on pohjoisen pallonpuoliskon yleisimmän hylkeen, norpan, yksi alalaji, samoin kuin saimaannorppakin. Nykyään harvalukuinen itämerennorppa kuului ennen Saaristomeren, Suomenlahden ja Ahvenanmaan yleisimpiin hylkeisiin.

Elintavat

Itämerennorppa on sopeutunut erinomaisesti arktisten olojen vesinisäkkääksi. Se on virtaviivainen ja liikkuu varsin sulavasti vedessä, ja sillä on paksu kylmältä eristävä rasvakerros. Itämerennorppa on arka ja piilotteleva, mutta toisaalta utelias hyljelaji. Harmaahylkeestä poiketen se elää lähinnä itsekseen tai pienissä ryhmissä. 

Norppa saalistaa kaloja ja äyriäisiä veden alla, sukeltaen muutamasta minuutista jopa puoleen tuntiin kerrallaan. Se kaivaa terävillä kynsillään jäähän kulkuavannon ja hengitysaukkoja jopa satojen metrien päähän toisistaan. Niissä se käy säännöllisesti hengittämässä – myös nukkuessaan veden pinnan alla.

Lisääntyminen 

Naaras synnyttää poikasen lumeen kaivamaansa kohtuullisen ahtaaseen onkaloon helmi–maaliskuussa. Onkalosta on suora yhteys veteen, ja toisinaan siitä voi jatkua pitkiäkin sivuonkaloita. Lumen lämmöneristävyys ja suoja pedoilta ovat elintärkeitä kuutille. Siksi vähälumiset, leudot talvet ovat uhka norpan pesinnälle. 

Naaras imettää kuuttia rasvaisella maidollaan 5–7 viikkoa. Noin 5 kg painoisena syntynyt kuutti kasvaa vauhdikkaasti: noin 350 g päivässä. Parissa kuukaudessa painoa voi olla jo 20–30 kiloa. Huono ravintotilanne, pedot tai heikoille jäille pesimään joutuminen lyhentävät imetysaikaa ja johtavat kuuttien kitukasvuun.

Metsästys 

Norppa oli pitkään tärkeä saaliseläin jääkauden jälkeisen Itämeren alueen ihmisille. Norpasta saatiin korkeaenergistä lihaa sekä hylkeen rasvaa, joka keitettiin traaniöljyksi. Se oli kuitenkin haasteellinen saaliseläin, koska se havaitsee tarkoilla aisteillaan tehokkaasti pedot ja ihmisen.

Itämeren hylkeenpyytäjät liikkuivat hylkeenpyyntiveneillä, joissa saatettiin asua viikkokausia. Lepäävää norppaa lähestyttiin ensin pienellä jollalla, ja loppumatka hivuttauduttiin ajopuulla tai kelkalla, jonkan taakse valkoiseen verhoutunut, makuuasennossa oleva pyytäjä kätkeytyi. Laukauksen tuli osua suoraan päähän, sillä muuten hylje sukelsi salamannopeasti avantoonsa, jonka lähellä se pysytteli. Kevättalven kuutinpyyntiin käytettiin myös hyljekoiria.

Kalastuksen tehostuttua kalanpyydyksissä vierailevasta hylkeestä tuli aina vain suurempi harmi. 1900-luvulla siihen kohdistuikin voimakas metsästyspaine, ja esimerkiksi kalanpyydyksiin laitettiin hyljerautoja. 1960-luvulla kantaa koetteli myös tuolloin ilmaantunut kohdunkuroumasairaus, joka teki naaraista lisääntymiskyvyttömiä. Ympäristömyrkyt DDT ja PCB näyttävät olleen yhteydessä sairauteen. Pahimmillaan yli puolet itämerennorpista oli lisääntymiskyvyttömiä. Nyttemmin lisääntymiskyvyttömien naaraiden osuus on pudonnut arviolta noin viidennekseen.

Itämerennorppa rauhoitettiin vuodesta 1987 lähtien, mutta maltillinen pyynti aloitettiin 2000-luvulla uudelleen kasvavien hyljekantojen ja lisääntyvien vahinkomäärien myötä. Maa- ja metsätalousministeriön määrittämä pyyntilupien enimmäismäärä on ollut korkeintaan muutamia kymmeniä vuodessa, ja saalismäärä on jäänyt muutamaan yksilöön vuosittain.

Tarkista metsästysajat ja säädökset aina Riistakeskuksen sivuilta.