Suomalaisia riistaeläimiä: Kettu

Kettu on kaikkialla Euroopassa tuttu koiraeläin, joka on sopeutunut lähes kaikenlaisiin elinympäristöihin metsistä viljelyalueisiin ja kaupunkien ydinkeskustoihin asti. Kaikkiruokaisena se kelpuuttaa ravinnokseen niin pienet kuin lähes itsensä kokoiset nisäkkäät, linnut, kalat, marjat, selkärangattomat ja jätteet. Niinpä se on tuttu vieras myös kompostien ja lintulautojen läheisyydessä.

Kettukanta on pysynyt koko maassa jo pitkään tasaisena, vaikka alueellista vuosittaisvaihtelua voi esiintyä paljonkin. Yksilömääriä voivat verottaa esimerkiksi huonot myyrävuodet tai alueelliset sairausepidemiat kuten kettukapi.

Elintavat ja lisääntyminen

Kettu on hämäräaktiivinen eläin, minkä vuoksi sitä on usein vaikea päästä näkemään kaupunkiympäristössäkään. Talvisaikaan ketun liikkeistä kertoo kuitenkin siisti perättäisten, soikeiden tassunjälkien jono. Ketun elämäntapa onkin varsin kuljeskeleva: metsästysretkiensä välillä se pysähtelee ja lepäilee useissa eri paikoissa saman päivän aikana suosien hyviä tarkkailupaikkoja, kuten kallioita ja kiviä. 

Vaikka kettu saalistaa yksin, se elää usein löyhissä 2–6 yksilön ryhmissä. Yleensä nämä ryhmät muodostuvat vanhemmista ja niiden tyttäristä. Urospennut hakeutuvat varsin pian omille reviireilleen ja perustavat uusia ryhmiä. Naaraat jäävät kartuttamaan pentujenhoitokokemusta myöhäisempää lähtöä varten vanhempiensa uusien jälkeläisten kanssa. Samalla tyttäret saavat hyödyntää vanhempiensa metsästysreviiriä.

Koska pentuekokoon vaikuttaa voimakkaasti muun muassa kettukannan tiheys, ei kannan verottaminen metsästämällä ole aivan yksinkertaista: mitä enemmän kettuja alueelta pyydetään, sitä tehokkaammin sen jäljelle jäävät ketut lisääntyvät ja pentuekoot suurenevat.

Kettu tartuntatautien levittäjänä

Kettu voi levittää joitain vakavia tauteja. Rabies, joka myös vesikauhuna ja raivotautina tunnetaan, saa ketun käyttäytymään tavallista kesymmin ja lepäilemään reviirin reuna-alueilla. Lopulta sairaus johtaa kuitenkin halvaantumiseen ja kuolemaan.

Tauti voi tarttua koiriin tai ihmisiin. Viimeisin epidemia Suomessa on vuodelta 1988, mutta tilanne saatiin hallintaan maastoon levitetyillä rokotussyöteillä. Vuodesta 2003 rokotussyöttejä on levitetty pienpetoja varten maastoon kaakkoisrajalla kahdesti vuodessa, ja tilannetta seurataan jatkuvasti.

Muita ketuilla esiintyviä tauteja ovat ihottumaa aiheuttava kapi sekä myyräekinokokki ja trikiini.

Jälkimmäinen tosin tarttuu vain sairastuneen eläimen raakaa lihaa syömällä eikä ekinokokkia toistaiseksi ole ketuillamme tavattu.

Metsästys 

Vielä 1900-luvun alussa kettua pyydettiin arvokkaana turkiseläimenä. Nykyään luonnonketun arvo on mitätön verrattuna tarhaketun turkkiin. Ketunpyynti on silti suosittu harrastus, ja riistanhoidollinen merkitys on edelleen olemassa. Punaturkki on kuitenkin varovaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi haastava metsästettävä.

Ketunpyynti tapahtuu tänä päivänä tavallisesti haaskaa apuna käyttäen tai ajokoiralla, luolakoiralla, jalkanarulla tai houkuttelemalla. Kettua voidaan myös ajaa ihmisvoimin hiihtämällä.

Katso ketun metsästyajat Riistakeskuksen sivuilta.