Kyllä, siellä on yksi poro, sanoo Pekka Kilpeläinen. Kuhmolaisella pellolla ruokailee valtava metsäpeuratokka, joka valuu mattona kohti metsänreunaa. Eläimiä on toista sataa ja ne näyttävät kaikki samalta.
Ammattilainen on ammattilainen, ajattelen, enkä erota poroa vieläkään, kun tokka jo katoaa pohjoiseen kohti poronhoitoaluetta.
Suunta on väärä, sillä metsäpeuran tulevaisuuden suurimpia riskejä on risteytyminen poron kanssa. Sen ehkäisy eli metsäpeuran perimän turvaaminen on Pekka Kilpeläisen ja mukana seuraavan Johannes Jokitalon päätyötä.
Molempien ammattinimikkeenä on nykyisin metsäpeura-asiantuntija, jollaisia Suomessa on vain kolme: Kilpeläinen, Jokitalo ja Milla Niemi. He kaikki työskentelevät Metsähallituksen Eräpalveluissa.
Loikkari on poistettava
Karkulaisporo saa Kilpeläisen ja Jokitalon mietteliääksi. Metsäpeura-aita erottaa poronhoitoalueen ja metsäpeuran valtakunnan toisistaan itäisessä Kainuussa. Aita alkaa rajalta ja jatkuu 90 kilometrin päähän lähes Viitostielle asti.
Siitä huolimatta poroja eksyy etelään ja peuroja pohjoiseen. Kilpeläinen on nähnyt saman poron myös aiemmin ja ilmoittanut siitä Hallan paliskunnan poroisännälle.
– Kyllähän se eläin on saatava sieltä pois, hän tuumaa.
Ennen sitä poro pitää saada kuvattua niin, että sen korvamerkit erottuvat. Tunnistusta helpottavat poron pannan teipitykset. Tämän jälkeen poroisäntä voi keskustella tapauksesta poronomistajan kanssa.
Tuomio on tavallisesti lopullinen. Poro pitää poistaa tokasta ampumalla, mikä on Kilpeläisen urakan kenties vaikein vaihe. Täytyy saada hyvä osuma yksilöön, joka selvästikin viihtyy aran metsäpeuratokan suojissa.
Hyvälumisen talven aikana poro voi säästää nahkansa, sillä se voidaan ajaa kelkalla kiinni ja siirtää elävänä aidan oikealle puolen. Joskus aitavarressa liikkuvat eläimet saadaan houkuteltua halutulle puolelle ruokinnan avulla, mutta yleensä ne täytyy lopettaa.
Metsäpeuramies toisessa polvessa
Kilpeläinen ja Jokitalo siirtyvät tutkimaan metsäpeura-aitaa Hyrynsalmen ja Kuhmon rajalla. Aita jatkuu nauhana nälkämaan suomaisemassa ja katkeaa vain teiden kohdilta. Hiljaisilla metsäautoteillä aidassa on portit, mutta hieman vilkkaammille teille on rakennettu peuraestesiltoja poikittaisista palkeista. Niitä eläimet eivät mielellään lähde ylittämään.
Pekka Kilpeläinen nostaa sillan viereen kaatuneen metsäpeurapelättimen pystyyn ja hymyilee. Pelättimet ovat hänen isänsä aikaansaannoksia.
Kilpeläinen on nimittäin metsäpeuramies toisessa polvessa. Hänen isänsä Kauko Kilpeläinen teki metsäpeuratyötä 30 vuotta, ensin Oulun yliopiston palveluksessa ja sittemmin Kainuun riistanhoitopiirissä, joka muuttui myöhemmin Suomen riistakeskukseksi.
Pekkakin on ollut isänsä apuna peurapaimenena jo 20-vuotiaana 1990-luvulla. Vuodesta 2013 hän on tehnyt tätä päätyökseen. Tuskin löytyy toista, joka tuntee metsäpeurojen liikkeet yhtä hyvin.
Kuin tilauksesta aidalle ajelee paliskunnan poroisäntä. Mies vaihtaa kuulumisia Kilpeläisen kanssa: poroista ja peuroista, kuinkas muuten.
Johannes Jokitalo kuuntelee muisteluja kiinnostuneena, sillä hän on aloittanut työnsä vasta syksyllä 2022. Hänen tehtävänsä on uusi, sillä hän selvittää, voidaanko porot ja metsäpeurat pitää erillään toisistaan myös lännessä, Oulujärven toisella puolella. Viime vuosina Suomenselän osakantaan kuuluvat metsäpeurat ovat alkaneet vaeltaa kohti poronhoitoaluetta sitä kautta.
– Tarve aidalle on jo selvitetty aikaisemmin, mutta nyt mietitään, mikä olisi oikea linja, Jokitalo sanoo.
Työ tarkoittaa saumatonta yhteistyötä porotalouden ja maanomistajien kanssa. Aidan lisäksi maastoon on suunniteltava erilaisia ylitysportaita, portteja ja veräjiä. Sekin on edelleen vaihtoehto, että aita jätetään rakentamatta.
Työpäivä voi venyä yömyöhään
Asiantuntijoiden työpäivä alkaa olla täysi, ehkä. Koskaan ei voi tietää, milloin ja missä lopetettavaksi määrätty, poronhoitoalueelle eksynyt peurakarkulainen saadaan ammuttua. Se tietäisi metsäpeura-asiantuntijalle ylitöitä.
Joskus Pekka Kilpeläinen on saanut pitkän työpäivän päätteeksi ilmoituksen Pudasjärveltä, jossa on ammuttu metsäpeura poikkeusluvalla poronhoitoalueelta. Siinä ei ole auttanut kuin hypätä Hiluxin rattiin ja lähteä. Matkaa kertyy kolme tuntia suuntaansa. Perillä on kuvattava peura ja odotettava asiakasta, jolle eläin luovutetaan.
Metsäpeura-asiantuntijoilla on lista halukkaista metsäpeuran ruhojen ostajista, joita on kyselty lehti-ilmoituksilla. Heti kun eläin on ammuttu, Kilpeläinen alkaa soitella listaa läpi. Jos vuorossa olevaa ostajaa ei tavoiteta tai hän ei samana iltana pääse ruhoa hakemaan, Kilpeläinen soittaa seuraavalle.
Ennen kuin eläin luovutetaan ostajalle, se kuvataan. Metsäpeuroista otetaan usein myös leukaluu talteen, etenkin jos ne ovat tutkimuspeuroja, sillä ne kiinnostavat Luonnonvarakeskusta (Luke). Leukaluu lähetetään Lukelle joko tutkimusmestari Marja Hyväriselle tai tutkimusinsinööri Petri Timoselle. Leukaluun hammasleikkeestä voidaan määrittää eläimen ikä.
Tutkimuspeuran tunnistaa vähintään korvamerkistä. Sellaisista halutaan aina näytteet, olivat ne sitten kuolleet mihin hyvänsä. Näytteen saatetiedoiksi halutaan löydön tarkat koordinaatit, arvioidun kuolinsyyn ja tiedon, onko kyse vaatimesta, hirvaasta tai esimerkiksi vasasta.
Tänään Pekka Kilpeläisen puhelin pysyy kuitenkin hiljaa. Ehkä ei ole odotettavissa lähtöjä, ja metsäpeura-asiantuntijat ehtivät lämmittää saunansa rauhassa illalla.
