Tunnustan: olen joskus suppilovahveroita etsiessäni ja outoja eläinten jälkiä seuratessani menettänyt paikantajun. Kumarassa kulkiessani, katse sammaleiseen maastoon luotona on ympäristön tarkkailu unohtunut.
Kun viimein olen suoristanut selkäni ja katsonut ympärilleni, on metsä ympärilläni muuttunut vieraaksi, tuntemattomaksi. Olenko eksynyt, ihmettelen – vai joutunut metsänpeittoon?
Metsän lumous
Viime vuosisadan alkupuolella kertoi nimeämätön Repolan mies uskontotieteilijä Uno Holmbergille, että metsä voi lumota ihmisen tai kääntää hänen silmänsä: Niin kääntää metsä silmät, ettei eksynyt tunne hänelle tuttuja paikkoja... Metsän lumoama on joutunut outoon tilaan, metsänpeittoon. Silloin hän on joutunut yliluonnollisella tavalla eksyksiin, kuin metsän vangiksi.
Metsänpeitossa maailma ympärillä hiljenee. Linnut eivät laula, tuuli ei humise puissa, sade ei kastele. Paikat näyttävät oudoilta ja vierailta, vaikka olisivat ennen olleet tuttuja. Ajantaju katoaa. Metsä saattaa tuntua olevan nurinkurin, ylösalaisin.
Eksynyt on päätynyt maahisten ja haltioiden maailmaan, joka muistuttaa hiukan kansanuskomusten vainajien olinpaikkaa, Tuonelaa. Sieltä poispääseminen ei ole helppoa.
Jos metsänpeitossa ympäristö muuttuu, niin muuttuu sinne joutunutkin. Metsänpeitossa eksyneen valtaa kummallinen, unenomainen olo. Hän on kuin unen ja valveen välisessä tilassa. Hän voi kiertää kehää tai jähmettyä paikoilleen. Toisinaan häntä ei erota kivestä, kannosta tai ontosta puusta. Etsijät eivät häntä näe, vaikka kävelisivät aivan vierestä.
Sen sijaan eksynyt näkee kyllä hakijansa, mutta ei kykene puhumaan, huutamaan tai muuten ilmaisemaan olinpaikkaansa. On kuin metsänpeitossa olijan eteen olisi tullut salaperäinen verho. Se on tämän puoleisessa maailmassa kulkevalle etsijälle läpäisemättömämpi kuin metsänpeittoon joutuneelle.
Vaatteet väärinpäin
Ikuisiksi ajoiksi eivät kaikki eksyksiin jääneet. Koska metsänpeitto oli nurinkurinen, välillä kuin peilikuva omasta maailmastamme, oli luonnollista, että sieltä päästäkseen oli tehtävä asioita päinvastoin kuin normaalisti.
Joku käveli takaperin, toinen kumartui ja katsoi haarojensa välistä. Silloin metsänpeitosta näki todelliselle puolelle, katsoja alkoi tunnistaa ympäristöään.
Oli muitakin keinoja vapautua metsän lumouksesta. Jokin vaatekappale tuli kääntää nurin ja pukea päälle. Enemmän vaivaa näki, jos riisuutui kokonaan ja puki kaikki vaatteensa väärinpäin ylleen, vasen käsi oikeaan hihaan, oikea vasempaan ja niin edelleen. Jalkineet piti tällöin luonnollisesti laittaa vääriin jalkoihin.
Jos hyvin kävi, alkoivat paikat muuttua tutunoloisiksi, sadekin tuntui jälleen märältä. Metsänpeitossa siis kannatti pukea vaatteet oikein eli väärinpäin.
Etsijöiden konsteja
Metsänpeittoon joutuneita etsittiin. Kadonneita hakevat tiesivät, että eksyttävä metsänhaltia oli kuin metsän sielu, metsä elollistettuna. Se oli osa metsää. Kun etsijät lukitsivat puita, vangitsivat he samalla metsänhaltian. Lukitseminen tapahtui vaikkapa sitomalla kolmen nuoren lepän latvat yhteen. Narun päähän, maanpinnan lähelle sidottiin vielä kivi, joka painollaan taivutti latvoja.
Konsti oli tehokkaampi, jos latvat taipuivat muurahaisten polun yli, olivathan maahiset joskus muurahaisen muodossa. Näin metsää kiristettiin luovuttamaan metsänpeittoon joutunut.
Puut piti vapauttaa piinastaan, kun eksynyt löytyi. Jos eksynyt ei kuitenkaan kolmen päivän jälkeen metsän sitomisesta palannut, oli lukko joka tapauksessa aukaistava, sillä kolmen päivän raja osoitti metsän syyttömäksi.
Oli myös henkilöitä, tietäjiä, jotka osasivat avata metsän. He talsivat korpeen takaperin samalla loitsuja lukien tai näkivät nukkuessaan paikan, jonne eksynyt oli joutunut ja johdattivat hänet kotiin. Saman he tekivät myös kadoksiin joutuneelle karjalle.
Mahtavimmat tietäjät saivat valtaansa metsän voimakkaimman eläimen, karhun, ja lähettivät sen ajamaan niin metsän lumouksen valtaan joutuneet eläimet kuin ihmiset pois metsänpeitosta. Karhuun liitetäänkin uskomuksissa, ja varsinkin metsästysuskomuksissa, useimmiten positiivisia piirteitä.
Suojaa eksymistä vastaan
Metsänpeittotarinoita kerrottiin vielä 1930-luvulla, jokunen on saatu talteen myöhemminkin. Osassa niistä on kaikuja kaukaa menneisyydestä, mahdollisesti jopa vainajakultista.
Talon edesmenneitä asukkaita muistettiin viemällä heille tuoretta maitoa pitämys- eli uhripuun juurelle. Se oli suuri ja vanha puu pihapiirissä tai sen lähettyvillä. Tällä uhrilahjalla saatiin yhteys talon aiempiin asukkaisiin. Kun heitä muisti, toivat he suojaa ja jatkuvuutta talonpitoon. Muutamassa talteen saadussa metsänpeittotarinassa tuo tapa esti eksymisiä.
Vanha metsästystaika kaikkia pahoja vastaan suojasi myös eksymiseltä, muistuttaahan se aiemmin mainittua ampumistapausta. Tätäkään taikaa tosin ei voi suositella: Ettei pahat pysty metsämieheen, tähdätään ensimmäistä saalista päinvastoin, s.o. pyssyn suu ampujaan päin, sitte vasta oikein päin.
Kirjoitukseni alussa tunnustin eksyneeni. Tunnustan toisenkin asian. Vaikka sanotaan, että yksi vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia, en eksyttyäni ole pukenut vaatteita nurinpäin ylleni tai kokeillut muitakaan yllä mainituista vanhoista keinoista. Mutta kukapa tietää mitä seuraavalla metsäretkelläni teen, jos puhelimestani loppuu virta, eikä karttasovellus lataudu.
Lähteinä on käytetty mm:
Holmberg, Uno 1923: Metsän peitossa.
Letonsaari, Tomi 2009: Metsänhaltijat itäsuomalaisessa kansanuskonnossa.
