Metsämies lepytteli näitä vaikkapa antamalla osan saaliista tai vuolemalla hopeaa lausuen samalla lyhyen pyynnön tai pitemmän loitsun. Metsänhaltijan kanssa voitiin tehdä myös sopimus, jonka jälkeen sai pyydyksiinsä mitä eläimiä tahansa, kuten tiedettiin. Tuoreempaa tarinaperinnettä edustavat kertomukset, joissa metsästäjän pyyntöihin on sekoittunut kristinopin käsitteitä. Niinpä saalisonnen takaajaksi tulee metsänhaltijoiden rinnalle tai tilalle paholainen, piru.
Piru saattoi toki olla kauhistuttava sekä pelottava ja sen palvelukseen joutunut koki kovia. Mutta joskus se oli myötätuntoinen kanssakulkija, joka auttoi ihmisiä elantonsa hankkimisessa niin pelloilla, vesillä kuin metsissäkin. Piru teki myös diilejä lupaamalla hyvän sadon, ajamalla kalat verkkoihin tai tuomalla riistaa metsästäjän ulottuville. Tällöin sopimuskumppani oli tosin vaarassa menettää sielunsa.
Pirun piirteitä
Kun piru ilmestyi ihmisten keskuuteen, toi se kristillisen perinteen mukaan yhteisöä uhkaavia ja tuhoavia voimia. Suomalaisissa uskomustarinoissa sen rooli oli monipuolisempi.
Pirulla oli monta nimeä, vaikkei se aina niin rakas ollutkaan. Se tunnettiin esimerkiksi Vihtahousuna, Sarvipäänä, Perkeleenä, Lempona, Vanhana-Erkkinä, Pihka-Turjuksena, Köpölönä, Kolhonoukkana sekä Tihulaisena, ja jotkut puhuivat matojen emuusta (käärmeiden kantaäiti) tarkoittaessaan tätä Pelspuupiksikin kutsuttua olentoa. Kiertoilmaisuuksiin turvauduttiin, sillä oikean nimen lausuminen olisi aktivoinut nimen kohteen. Se olisi ollut kuin kutsu, tiedettiinhän että siinä paha missä mainitaan. Ja kutsuttuna – piru vie – olisi piru voinut viedä.
Vihtahousu lymyili paikoissa, jotka erottuivat ympäristöstään. Jos sen halusi tavata, niin sitä kannatti tavoitella jyrkkärinteisen kallion ääreltä, louhikosta tai vanhan puun juurakon luota. Sisätiloissa se viihtyi erityisesti uuninpäällä. Toisinaan pirun nimen mainitseminen sai sen ilmestymään, toisinaan piruja ilmestyi pelkästään kiroilun jälkeen joukoittain.
Metsästäjien kertomuksissa pirun ulkonäkö jää usein täsmentämättä. Se kuitenkin tiedetään, että sen ulkonäkö vaihteli. Joskus se nähtiin eläinhahmoisena, metsänelävistä esimerkiksi metsona. Ihmishahmoisen Pirun pää saattoi olla pitkä, jopa metrin mittainen. Toisinaan se ilmestyi puiden korkuisena, mutta myös pienenä, harmaapukuisena ukkona. Sellaisena sen kerran näkivät haukanpesiä etsivät veljekset. He löysivät pesän, mutta se oli kookkaan puun latvassa. Silloin toinen veljeksistä lausui Woi Piru, jos olis tikapuut. Samassa puun juurelle ilmestyi harmaapukuinen pieni mies, joka oli alkanut nostaa tikkaita puuta vasten. Veljekset lähtivät juosten karkuun.
Harmaapukuinen ukko muistuttaa ulkonäöltään tonttua, puiden mittainen paholainen taas metsänhaltija Tapiota, joka myös pystyi muuttamaan kokoaan. Eläinhahmoisena piru vertautuu eläimen muodon ottaneisiin šamaaneihin tai tietäjiin, jotka metsona ajoivat kanalintuja omille mailleen. Vihtahousua tavoiteltiin paikoista, joissa olivat aiemmin viihtyneet haltijat tai maahiset. Pirulle voitiin loitsua kuin haltijoille ja sen kulkureitteihinkin suhtauduttiin kuin maahisten käyttämiin polkuihin: niille ei saanut metsäreissuillaan yöpyä. Piru onkin saanut ominaisuuksia, jotka aiemmin liitettiin muihin uskomusolentoihin. Näihin pirun liittää myös sen kyky solmia sopimuksia.
Otukset minulle, minä pirulle - sopimus paholaisen kanssa
Pirulle eivät metsänhaltijoille kelvanneet uhrit, kuten osa saaliista tai hopeamurunen, riittäneet. Jotta paholainen olisi toteuttanut metsästäjän toiveet, oli pyytäjän luvattava sille sielunsa. Metsämiehen valaksi kutsutussa lyhyessä toteamuksessa lausutaankin ytimekkäästi Otukset minulle ja minä pirulle. Metsästäjä saattoi esittää paholaiselle pidemmänkin loitsun. Aluksi oli tiedusteltava, onko riistanantaja paikalla, sitten esitettävä pyyntö ja loitsun lopuksi luvattiin palkkio vaikkapa näin:
Hyvä ilta helvettiin,
Onko perkele kotona?
Anna mulle metsästä,
Kaikenlaista viljaa, riistaa
Minun pyyntöpäivänäni,
Niin maksan kaikki kuoltuani,
Tuonelahan tullessani.
Sopimuksen lujittamiseksi saattoi metsämies tehdä haavan nimettömäänsä ja rustata verellä jotain kallioseinään.
Eri otuslajien metsästystä varten voitiin tehdä oma vala. Niin jäniksen-, metsälintujen- kuin ketunmetsästäjät hyötyivät paholaisen konsteista. Vala voitiin vannoa häpäisemällä jotain pyhänä pidettyä, esimerkiksi Repo-Matti Väkeväinen seisoi suuren virsikirjan päällä ja loitsi Anna sie mies mä’en takainen, Ukko kallion-alainen, kun lähti kettujahtiin. Kenties vielä suuremman synnin teki mies, joka metsän siimeksessä seisoi toisella jalallaan kannon ja toisella Raamatun päällä ja lausui Jänis minun, minä pirun! Sen todistaa kaksi vierasta miestä, Jumala ja tämä kanto.
Rippileipä eli öylätti sopi myös taikojen tekoon, kunhan se oli varastettu ja kuljetettu kirkosta, siunatulta alueelta, metsään. Siellä sen pahalta suojeleva vaikutus muuttui, sen voiman pystyi alistamaan palvelukseensa. Kun öylättiä metsässä ampui, alkoi piru ajaa metsämiehen luo lintuja niin paljon, ettei kaikkia pystynyt ampumaan. Se saattoi olla metsästäjän pelastus, sillä lintujen loputtua olisi paholainen vienyt ampujan.
Pelsepuupiakin saattoi huijata
Kaikki paholaisen kanssa sopimuksen tehneet eivät suinkaan aikoneet pitää sanaansa. He keksivätkin keinoja, joilla pelastaisivat sielunsa. Kerrotaan, että Loppainen-nimiselle miehelle oli kerran ilmestynyt piru. Se lupasi Loppaiselle 100 jänistä yhdessä yössä sillä ehdolla, että tämä kuolemansa jälkeen astuisi hänen palvelijoidensa joukkoon.
Loppainen suostui ja viritti metsään 100 jänislankaa. Kun hän aamuhämärissä meni kokemaan pyydyksiään, oli yhtä vaille kaikissa ristihuuli. Yhden kohdalla hän tapasi pikkupiruja, jotka piiskasivat jäniksiä ja sanoivat: Ettekö te hiijen limppakintut pääse Loppaisen loukkuun. Jänikset hyppivät ja yrittivät parhaansa, mutta eivät yltäneet lankaan, jonka Loppainen oli virittänyt puun latvaan. Ovela metsästäjä piti 99 jänistä eikä joutunut pirun palvelijaksi.
Vielä ovelampi ja suorastaan härski oli metsämies, joka möi Repovuorella isänsä vihtahousulle. Palkinnoksi poika sai riistaa yllin kyllin, mutta isä-ukko menetti mielenrauhansa. Ukko-parka pelkäsi ja odotti sitä hetkeä, jolloin pitkät miehet tulisivat häntä hakemaan. Siksi hän säikähti aina, kun ulko-ovi avattiin.
Joskus ei sopimuksen tekijäkään saanut rauhaa, vaikka hän onnistuikin pirua huiputtamaan. Kettu-Tahvo teki 300 jäniksestä samantapaisen sopimuksen kuin Loppainen. Hän sai ristihuulia jopa kotitalonsa seinään viritetystä ansalangasta, mutta lopetti ansalankojen asettamisen ennen kuin sovittu jänismäärä täyttyi.
Piru ei häntä vienyt, mutta pelko viemisestä jäi. Kettu-Tahvo ei saanut alkuöisin unta, vaan näki tuvassaan pieniä piruja, jotka olivat tulossa häntä noutamaan. Sen estämiseksi hän pyysi muita lukemaan Raamattua aina keskiyöhön saakka. Vasta sen jälkeen hän rauhoittui, sillä yön kääntyessä kohti aamua eivät sarvipäät enää liikkuneet.
Moraalinvartija ja auttavainen piru
Kummallista kyllä, piru saattoi vahtia, ettei kristillisiä normeja rikottu. Se saattoi jopa rangaista ihmisiä, jos he näin tekivät. Eräskin metsämies oli ottanut kirkonmenoista taskuunsa ehtoollisleivän. Hän kiinnitti öylätin puuhun ja aikoi ampua sitä. Mutta kun mies oli painanut liipaisinta, hajosi aseen perä ja siitä irronneet palaset tekivät miehen sokeaksi. Se oli pelspuupin rangaistus miehelle, joka oli varastanut pyhän leivän. Rikoksen törkeyttä lisäsi se, että mies oli yrittänyt parantaa riistaonneaan pyhäpäivänä. Toisissa yhteyksissä tällaista moraalinvartijaa on kutsuttu pyhäpiruksi.
Auttavainenkin piru saattoi olla. Pielisjärvellä eräs köyhä mies yritti elättää perhettään metsästämällä, mutta huonoin tuloksin. Kerran ansoja asetellessaan hän tapasi vihtahousun. Tämä lupasi hänelle aina saalista, jos mies kiroaisi jokaisella pyydyksellään, mutta muuta palkkiota piru ei vaatinut. Mies toteutti vihtahousun toiveen. Sen jälkeen ei perheen ruokapöydässä ollut riistalihasta pulaa.
Mökkiin tulleet ruokavieraat, jotka tunsivat miehen pyyntionnen salaisuuden, eivät lausuneet rukouksia, jotta perhe olisi vastakin saanut syödäkseen ja jotta vieraille olisi ollut tarjottavaa. Tiedettiin nimittäin, että paholainen vältti paikkoja, joissa rukoiltiin.
Epäsuorastikin pirusta saattoi olla metsästäjälle hyötyä. Kuten metsänhaltijalla, niin pirullakin oli koira. Tällaisen koiran sai itselleen, jos onnistui viskaamaan sen kaulan ympärille kreikkalaiskatolisten – nykyään sanottaisiin ortodoksien – käyttämän ristin ketjuineen. Koira ei sen jälkeen kaivannut entisen isäntänsä luokse ja - - siitä saapi sitten oikein hyvän metsästyskoiran. Sarvipääkään ei uskaltanut tulla omaisuuttaan vaatimaan, sillä se kaikkosi, kun näki kristinuskon tunnuksen entisen koiransa kaulalla.
Lähteinä mm.
Purola, Mari (toim.) 2011: Suomalainen piru. Paholainen kansanperinteessä.
Varonen, Matti 1891: Suomen kansan muinaisia taikoja. Osa I.
