Metsästystä on pidetty pitkään lähinnä miehille sopivana harrastuksena. Naismetsästäjä oli nais-etuliitteensä mukaisesti poikkeus metsästäjien joukossa, jonka jahtisuorituksista voitiin vielä 1900-luvulla ihmetellen kirjoittaa.
Tämä siitä huolimatta, että naiset ovat mahdollisesti osallistuneet riistanpyyntiin alueellamme yhtä kauan kuin miehetkin.
Varhaisia pyytäjänaisia
Useissa pyyntikulttuureissa metsästys on kuulunut miesten toimenkuvaan, naisilta se on saattanut olla jopa kiellettyä. Kivikautisen pyyntikulttuurimme säilyneissä jäänteissä on kuitenkin viitteitä siitä, että täällä olisivat molemmat sukupuolet osallistuneet jahteihin.
Tähän viittaavat muutamat naisten haudat, joista on löytynyt nuolenkärkiä, sekä Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalausten naishahmo, jolla on jousi kädessään. On toki mahdollista, että maalaus ei kuvaa jahtiin metsästävää naista, vaan sillä on ollut aikalaisilleen merkityksiä, joita emme enää tavoita.
Lisävalaistusta pyyntiyhteisön tavoista antavat ensimmäiset Suomen maaperän asukkaisiin viittaavat kirjalliset maininnat. Vuonna 98 roomalainen historioitsija Tacitus kirjoittaa Germania-teoksessaan fenneistä: Metsästys elättää samalla tapaa sekä miehiä että naisia. Nämä seuraavat kaikkialle miehiä ja vaativat osan saaliista.
Fennit olivat Tacituksen mukaan ihmeellisen alkukantaisia ja köyhiä, ja he asuivat oksista kyhätyissä katoksissa. Rautaakaan nämä raukat eivät tunteneet, sillä heidän Ainoa toivo on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Tästä huolimatta, toteaa Tacitus kuin kateellisena, fennit olivat onnellisia, sillä heidän ei tarvinnut huokailla peltotilkkujensa äärellä eikä heidän tarvinnut huolehtia omaisuudesta.
Kauhistuneempi sävy on itäroomalaisella Prokopios-nimisellä historioitsijalla. Hän kirjoitti vuonna 550 pohjoisessa asuvasta kansasta seuraavasti:
Thulen raakalaisista asukkaista elää yksi ainoa heimo, skrthifinnit, villipetojen tavalla. Sillä he eivät käytä vaatteita eivätkä kenkiä eivätkä juo viiniä eivätkä korjaa maan hedelmää. He eivät näet viljele maata eivätkä vaimot tee mitään käsitöitä, vaan miehet ja vaimot alinomaa vain harjoittavat metsänkäyntiä avarissa metsissä ja niiden läheisillä runsaslukuisilla vuorilla. He elävät yksinomaan tapettujen eläinten lihasta ja pukeutuvat niiden nahkoihin. - - Niin pian kuin vaimo on synnyttänyt, hän kapaloi lapsen nahkoihin, ripustaa sen puuhun, pistää sille suuhun ydintä ja lähtee itse heti taas metsälle - -.
Fenneillä ja skrithifinneillä kirjoittajat tarkoittivat mitä ilmeisimmin pyyntikulttuuria harrastavia pohjoisen asukkaita. He samosivat sisämaan vielä tuolloin lähes koskemattomissa erämaissa jatkaen kivikaudelta periytyvää metsästys- ja keräilyelinkeinoa. Sukupuolella ei jahtiin lähdettäessä ollut Prokopiuksen mukaan merkitystä, sillä metsästys oli - -naisille miesten kanssa yhteistä.
Lue myös: Metsästäjäkunta naisistuu
Naisia karhunkaadossa
Vuosisatojen vyöryessä kiinteä asutus jatkoi leviämistään, maanviljely ja karjanhoito vakiintuivat yhä laajemmille alueille, ja pääasiassa metsästyksellä, kalastuksella ja keräilyllä elantonsa hankkivien määrä väheni. Sivuelinkeinona metsästys kuitenkin säilyi.
Muutos elinkeinoissa vaikutti myös miesten ja naisten töihin. Kun miehet syksyllä sadonkorjuun jälkeen suuntasivat etsimään lisäsärvintä Tapion tarhoista, jäivät naiset hoitamaan karjaa ja taloutta.
Tämä heijastui myös tapoihin ja uskomuksiin. Miehet tekivät taikojaan ja osoittivat runojaan sekä pyyntöjään metsien haltijoille, naiset karjan suojelijoille. Sukupuolten tehtävien väliin muodostui kuin näkymätön raja, jonka rikkominen tiesi epäonnea varsinkin pyyntiretkillä. Siksi Tyttärien kanssa jos metsämies käypi lystäilemässä yön seutuna, siitä on riena [pahojen voimien aikaan saama kiro] matkassa.
Jopa se, jos metsälle mielivä kohtasi pyyntiretkelle lähtiessään naisen, riitti pilaamaan jahtionnen. Näistä kirouksista onnistui vapautumaan erinäisillä puhdistautumistoimilla.
Mutta aivan näin yksioikoinen ei tilanne välttämättä ollut. On hyvin todennäköistä, että emännät ovat viritelleet asuintalonsa pihapiiriin ja lähiympäristöön ansoja pienriistalle. Jotkut heistä ovat osallistuneet aktiivisestikin pyyntiretkille, sillä Muistellessa kuinka usein naisen osaksi on tullut ja aina tulee astua miehen rinnalle, jopa hänen sijalleenkin elämän töissä ja taisteluissa, käy luonnolliseksi, ettei nainen ole voinut olla mainitullakaan [metsästys] työalalla vaikuttamatta, kuten 1800-luvun lopun Koti ja yhteiskunta -lehdessä emansipaation hengessä todetaan.
Lehdessä nostetaan esiin varsinkin karhunkaatajia. 1700-luvulla oli eräs nainen ampunut jousella Luirojoen vastarannalla tallustelleen karhun. Kaatopaikalla oli vielä sata vuotta myöhemmin muistona kanto, mutta on epäselvää, oliko kanto siinä siksi, että ampuja oli nainen ja saaliina metsän kultainen omena, vai siksi, että aseena oli jousi.
Lukumääräisesti hurjempi karhunkaataja oli 1700-luvun lopulla syntynyt ja Tammelassa asunut Eeva Jaakontytär Elva. Hän kulki kirkkomatkakin pyssy selässään, sillä eihän sitä koskaan tiennyt, mitä riistaa matkalla kohtasi. Kirkonmenojen ajaksi hän sentään luopui aseestaan. Eeva Jaakontyttären väitetään ampuneen 18 karhua, useita ilveksiä ja hirviäkin, mutta erityisen taitava hän oli linnustajana.
Toisinaan kaikki sukupuolet osallistuivat yhdessä karhun kaatoon. Rovaniemellä vuonna 1842 kaksi miestä ja kaksi naista tappoi yhdessä neljä karhua. Ja kerran syksyn ensilumilla mies ja vaimo kohtasivat rautoihin jääneen otson. Yhdessä tuumin he alkoivat mätkiä seipäillä metsän kuningasta hengiltä, mutta se pääsikin irti ansastaan ja hyökkäsi kohti miestä. Silloin nainen kamppasi karhun seipäällään, hyppäsi sen selkään ja tarttui korvista kiinni. Se antoi miehelle aikaa turvautua keihääseensä ja lopettaa ärjistynyt peto.
– Olisihan se muuten käynyt päinsä, mutta kyllä minua suututti, kun se kynsi polviani, totesi vaimo myöhemmin metsän kuninkaalla ratsastamisesta.
Määrä kasvussa
Vaikka naiset osallistuivatkin pyyntiin, oli se kuitenkin pääasiassa miesten harrastus. 1800-luvun jälkipuoliskolla perustetut ensimmäiset metsästysseurat eivät tuoneet juurikaan muutosta metsästysharrastajien sukupuolijakaumaan. Seuratoimintaa harrastivat lähinnä aateliset, korkeassa virassa olevat ja muuten hyvin toimeentulevat miehet. Näissä piireissä metsästyksen ajateltiin vaativan erityisesti maskuliinisiksi kuvattuja luonteenpiirteitä ja fyysistä kestävyyttä.
Vastaperustetuissa seuroissa alettiin kiinnittää huomiota riistanhoitoon ja metsästystä luonnehdittiin urheiluharrastuksena, sporttina. Sen harjoittaminen ei sopinut yläluokan aikalaisnäkemyksen mukaan naisille. Rahvas puolestaan piti tällaisia ajatuksia herrojen kotkotuksina ja jatkoi pyyntiään entiseen malliin riistan hupenemisesta huolimatta.
Suomen itsenäistyttyä astui voimaan torpparilaki, joka merkitsi kymmenien tuhansien uusien tilojen syntymistä ja samalla metsästysoikeuden haltijoiden määrän huomattavaa kasvua.
Vuonna 1921 perustettu Suomen Yleinen Metsästäjäliitto pyrki eroon luokkajaottelusta ja metsästykseen liitetystä herraskaisesta leimasta. Riistanhoitoon alettiin kiinnittää entistä enemmän huomiota. Mutta metsästävät naiset jäivät edelleen marginaaliin. Harvalukuisesta naispuolisten metsästäjien joukosta voitiin kyllä kirjoittaa, mutta ihmettelevään sävyyn – pärjäävätkö naiset näinkin miehisen harrastuksen parissa?
Luotettavaa tietoa metsästävien naisten määristä ei 1900-luvun alusta ole. Niinkin myöhään kuin 1980-luvun alkupuolella metsästyskortin oli lunastanut vain noin 2 500 naista. Viimeisten vuosien aikana heidän määränsä on kasvanut runsaalla parilla tuhennella hengellä vuosittain ja vuonna 2021 heitä oli 1980-luvun alun tilanteeseen verrattuna yli kymmenkertainen määrä, 28 610 henkeä, eli 9,3 prosenttia kaikista kortin lunastaneista.
Riistapoluilla voikin kohdata niin nais- kuin miesmetsästäjiä. Sen sijaan riistahallinnon johtotehtäviin ei metsästävien naisten määrä ole heijastunut. Ne ovat yhä pääsääntöisesti miesten hallussa.
Lähteinä on käytetty mm:
Leena Forsman ja Jani Pellikka, 2013: Metsästävien naisten määrä kasvussa – miten tukea kehitystä? Suomen Riista, 59.
Koti ja yhteiskunta 15.1.1896
Suomen riistakeskuksen metsästäjämääriä koskevat tilastot.
