Riista on resurssi
Yksi metsästyksen päätavoitteita on riistaeläinlajien saaliiksi saaminen, jatkokäsittely ja ravinnoksi käyttäminen. Joidenkin riistaeläinlajien kohdalla saaliit hyödynnetään muussa tarkoituksessa, ja joskus tietyn riistaeläimen määrää vähennetään muiden lajien hyvinvoinnin turvaamiseksi. Lopulta kuitenkin metsästys verottaa riistaresurssiamme, joka luonnollisesti ei ole loputon.
Riistakantojen verotus kestävästi toteutettuna perustuu verotustavoitteisiin. Verotustavoitteet muodostetaan laskentatuloksiin perustuvista kanta-arvioista, ja siihen, miten kanta-arvio suhteutuu lopulliseen kannan kokotavoitteeseen. Riistaa verotetaan siis suunnitelmallisesti, huolehtien sekä riistaeläinlajin säilymisestä että toiminnan jatkuvuudesta ja kestävyydestä. Niukka resurssimme, riistaeläimemme, eivät ole ehtymätön lähde, mutta oikein verotettuna resurssi, joka takaa hyvinvointia nyt ja tulevaisuudessa.
Miksi riistaeläinkantoja verotetaan?
Osa riistaeläimistämme ovat kokonsa ja runsautensa tähden sellaisia, että ylisuuri kanta johtaa lopulta konflikteihin joko liikenneonnettomuuksien, mahdollisten esimerkiksi alkutuotantoon liittyvien elinkeinovahinkojen tai vaikkapa sosiaalisten konfliktien myötä.
Runsastuessaan jotkut riistaeläimistämme myös verottavat muiden eläinlajien elintilaa: runsas pienpetokanta esimerkiksi näkyy suoraan heikentyvänä vesilintujen pesintämenestyksenä. Pienpetojen verotus onkin yksi tärkeimpiä lintukosteikkojen hoitotöitä. Metsästys siis toimii tasapainottavana tekijänä.
Puhtaasti kannanhallinnallisten syiden lisäksi riistaeläinten metsästys ja saaliiksi saaminen on toki itsessään arvokasta, ja monelle riistalihan merkitys jokapäiväisenä ravintona on hyvin merkittävä. Suomessa kaadetaan vuosittain yhteenlaskettuna pitkälle yli 100 000 valkohäntäpeuraa ja hirveä, jotka tuottavat miljoonia kiloja riistalihaa ruokapöytiin. Lisäksi metsästys tuottaa suurelle ihmisjoukolle vuosittain merkittävää hyvinvointia esimerkiksi liikkumisesta syntyvän terveyshyödyn myötä.
”Kyllä luonto hoitaa”
Vaikka sanotaan luonnon korjaavan itse kulkuaan, ihmisen vaikutusta ei voi ohittaa. Metsästämme harvoin neitseellisessä ympäristössä, jossa ihmisen läsnäolo ei vaikuttaisi myös ilman metsästystä, ja kohtaamme jatkuvasti olemassaolomme välittömiä ja välillisiä vaikutuksia. Ihmisen läsnäolo on myös voinut toimia piristysruiskeena: maankäyttömme on aikaisemmin luonut riistalle suotuisiakin elinympäristöjä, kuten lajirikkaita ja monimuotoisia metsälaitumia, ja on metsätaloutemme hyödyttänyt esimerkiksi kotoista hirveämmekin suurien taimikkoalojen tarjottua erinomaisia ruokailupaikkoja.
Valitettavasti kuitenkin viime vuosikymmenien aikana maankäytön tarpeet eivät ole hyödyttäneet ympäristöämme. Vuosikymmenien myötä tehokkuusvaateiden ja maankäytön muutosten myötä perinnebiotoopeista kuten rantaniityistä, hakamaista ja kosteikoista on kadonnut valtaosa. Maankäyttötarpeemme muokkaa usein ympäristöä homogeenisemmaksi esimerkiksi viljelyalojen kasvaessa, ja yllä mainitusta hirveä hyödyttävästä esimerkistä huolimatta se vaikuttaa usein ympäristössä eläviin eläin- ja riistaeläinlajeihin negatiivisesti luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta.
Lisäksi, vaikka esimerkiksi maatalous luo monesti parempia ja ravintorikkaampia olosuhteita monelle eläinlajille ympäristössään, vaativat sen positiivisetkin vaikutukset sääntelyä. Maatalouselinympäristö tarjoaa muiden eläinlajien lisäksi ravintoa myös pienpedoille, usein huomattavasti korpimaisemaa enemmän. Pienpetojen, erityisesti vieraspetojen, ahkera pyynti onkin tästä syystä välttämätöntä, mikäli näiden alueiden positiivisia vaikutuksia halutaan päästä havaitsemaan esimerkiksi lintujen parempina poikastuottoina.
Ihmisen aiheuttamien muutosten kompensointi vaatii siis aina aktiivista tekemistä sekä elinympäristöjen palauttamisessa että riistakantojen suunnitelmallisessa ohjailussa.
Metsästäjät moottorina
Ihminen vaikuttaa ympäristöönsä, ja kompensointi vaatii tekemistä. Ennallistamisvelka elinympäristöiden palauttamiseksi on vuosikymmenien aikana kasvanut valtavaksi, ja samalla esimerkiksi supikoiran tehopyynti vaatii sitä laajempaa tekemistä mitä laajemmalle ja tiheämmäksi sen kanta on levinnyt. Suomalaiset metsästäjät muodostavat n. 300 000 hengen laajuudellaan korvaamattoman verkoston ja voimavaran kaikilla toiminnan tasoilla ja erityisesti paikallisuudessaan.
Tietopohjainen, tavoitteellinen suunnittelu yhdistettynä paikalliseen, motivoituneeseen tekemiseen on ainoa keino laajojen tulosten saavuttamiseen. Metsästäjien tahtotila ylläpitää harrastuksensa jatkuvuutta sataa samaan laariin luonnon monimuotoisuuden tavoitteiden kanssa, ja tekee metsästäjistä luonnonhoidon merkittävimmän moottorin. Metsästäjät ovat siis avainasemassa suomalaisen luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa, elinympäristöjen ennallistamisessa ja tasapainon löytämisessä.
Viimeisen vuosikymmenen, ja erityisesti viime vuosien aikana aktiivisen ennallistamisen, pienpetojen pyynnin ja luonnonhoidon merkitykseen on onneksi herätty. Monella hankkeella on Suomeen synnytetty useita satoja hehtaareita uusia ja ennallistettuja kosteikkoaloja ja samanaikaisesti pienpetojen vähentämiseen valjastettu aikaisempaa aktiivisemmin tekijöitä. Metsästäjät toteuttavat tällä hetkellä ehdottomasti merkittävintä osaa näistä luonnon monimuotoisuuden parantamiseen tähtäävistä toimista ja toimivat jatkuvuuden ja kestävyyden edistäjinä oman motivaationsa voimin. Metsästäjät toimivat itse tukahduttamamme luonnon elvyttäjinä.
