Villikanijahti - citykanin metsästystä kaupungissa

Se on siinä. Kani numero 10. 

- Iso, hihkaisee Joel Ahola. 

Mairea hymy leviää molempien kasvoille. Heitämme ylävitoset, vaikka mieli tekisi rohmaista kunnon äijähalit jalkapallotyyliin. Olemmehan aivan Espoon ytimessä, Tapiolassa, urheilukentän laidalla. 

Harmaanruskea kani köllöttää rauhallisesti loukussa. Pitkäkorva on popsinut yön tunteina ajankuluksi kaikki loukun perukoille laitetut syöttiomenat, kotimaista tietysti. 

- Tuo painaa puolitoista kiloa, Ahola punnitsee pupua katseella. 

Aholan silmä on kehittynyt mittapuuhissa, sillä mies punnitsee ja listaa kaiken saamansa riistan.

Näen villikanin, jota myös citykaniksi kutsutaan, ensimmäistä kertaa läheltä. Se muistuttaa lemmikkikania, mutta on jotenkin rouheampi, maalaisempi. Sanotaan suoraan, että juntti versio silotetusta lemmikkikanista. 

Kokoa loukussa olevalla kanilla on enemmän kuin ajattelin. Tosin se vaihtelee rajusti muutamasta sadasta grammasta aina kahden kilon kanikönsikkäisiin. 

Kanikanta on levittäytynyt

Espoolainen Joel Ahola on pyytänyt kaneja vajaan vuoden. Loukut ovat pyynnissä silloin tällöin, yleensä viikon kerrallaan. Sateella ja kovalla pakkasella kanit saavat olla rauhassa sillä niiden turkki ei pidä lämpöä kastuessa. Kani on luolaeläin. 

Suomessa kani on edelleen halveksittu tuholainen, joka jyrsii puut ja kukkapenkin kauneimmat perennat, kaivaa vielä kaiken kukkuraksi onkaloita talojen kivijalkaan. Monen mielestä kani on tuhoamisvimmassaan heti rotasta seuraava.

Nykyinen kanikanta on levinnyt Helsingistä Vantaalle ja Espooseen saakka. Paikallisia populaatioita on muuallakin kuten Turussa. Kani ei ole supikoiran tavoin vaeltanut meille ajan saatossa, vaan se on jätetty Suomen luontoon. Ensimmäiset kanit havaittiin Helsingin Arabianrannassa ja Kyläsaaren joutomaalla 1980-luvun puolivälissä.

Kanit olivat hylättyjä lemmikkejä, joita omistajat eivät ilmeisesti raaskineet tappaa. Aluksi luultiinkin, että kani ei talvesta selviä. Muutama leuto talvi ja muhevan lämpimät kompostit pitivät sen hengissä. Kani oli sitkeämpi kun luultiin. 

Ja kani lisääntyi kuin kani. Kymmenessä vuodessa peli oli menetetty. Kani oli tullut jäädäkseen. 

Jahtia keskellä kaupunkia

Kania on pidetty tuholaisena ja ongelmana näihin päiviin asti. Niitä on kuskattu tuhatmäärin Korkeasaaren leijonille. Kani ei ole otettu vakavana riistana kuin vasta nyt, kun lähiruoka on in ja pop. 

Eikä kania metsästetä vain lihan vuoksi. Se tarjoaa mainion mahdollisuuden harrastaa metsästystä isonkirkon eräjormille. Itse asiassa loukussa odottava pieni kani ratkaisi Joel Aholan suuren ongelman: Mistä löytäisi metsästysmaita läheltä kotia?

-Pääsin jäseneksi Tapiolan Metsästysyhdistykseen kun aloin pyytämään minkkejä. Sitten kuulin, että myös kanin loukkupyynti on mahdollista, Ahola kertoo. 

Citykani tarjoaa isonkirkon eräjormille mainion mahdollisuuden harrastaa metsästystä.

Tapiolan Metsästysyhdistys on vuokrannut maita Espoon kaupungilta. Mistään erämaista ei ole kyse, Espoossa loukutetaan kania puistoissa, urheilukenttien takamailla ja pusikoista mitä kaupungeissa nyt yleensä on. 

Esimerkiksi nyt Aholan loukut ovat pyynnissä Länsiväylän tienpenkereen ruusupuskassa, sähkömuuntajan viereen kasatussa risukasassa, puiston laidalla kaatuneen kuusen kannon alla ja urheilukentän laidalla.

-Tämä on ollut melkoista opiskelua missä kanit asuvat ja liikkuvat. Tietoa on ollut todella vaikea löytää, Ahola harmittelee.

Syöttinä omenat ja omenamehu

Kanijahdissa  tärkeintä on löytää kanin tekemä kolo, mikä johtaa yleensä maan alle. Kani kaivaa mielellään tunneleita kaatuneiden puiden alle, kompostikasoihin ja myös rakennusten alle.  Suuaukko voi olla todella huomaamaton. 

Pääkaupunkiseudulla on toki pyydetty kaneja aina 1980-luvun lopulta saakka. Pyytäjät ovat olleet ja ovat edelleen pääosin kaupunkien palkkaamia niin sanottuja ammattipyytäjiä. Kaniammattilaiset ovat olleet kuitenkin kitsaita jakamaan vinkkejä muille. Kirjoja kaninpyynnistä on turha etsiä. 

-Meillä seurassa on toinenkin joka pyytää kaneja. Häneltä kuulin muu muassa sen, että omena ja omenamehu ovat hyviä syöttejä, Ahola kertoo. 

Toisaalta juuri uuden riistaeläimen elintapojen opettelu on Aholan mielestä vähintään yhtä palkitsevaa kuin itse kani. Voisi luulla, että kaikkialla vilistelevä kani on helppo saalis. Se on väärä luulo. Sen Ahola on oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta.

Voisi luulla, että kaikkialla vilistelevä kani on helppo saalis. Se on väärä luulo

Aluksi Ahola siivutti syöttiomenat siististi veitsellä kunnes kuuli, että jalalla murskattu omena maistuu kaneille kaksin verroin paremmin. Talvella puolestaan tavallinen heinä on kova sana kanipöydässä. 

Kani pataan

Tie kaninmetsästäjäksi on lyhyt. Siihen riittää metsästyskortti ja maanomistajan lupa. Käytännössä se tarkoittaa esimerkiksi taloyhtiön lupaa pitää loukkua pihamaalla. 

Kania pyydetään myös verkoilla, joihin kani ajetaan kolosta fretin avulla.  Myös jousta on käytetty muun muassa siirtolapuutarhoissa. Pyssyllä ei kaupungissa paukutella. Käytännössä loukku on vakiintunut tapa pyytää kaneja. Loukut pitää kokea päivittäin. 

Mutta nyt on kania katsottu tarpeeksi, on aika lopettaa se. Tapoja on monia, Ahola tekee sen siististi kolauttamalla kalikalla kania takaraivoon. 

Loukku on vakiintunut tapa pyytää kaneja. Loukut pitää kokea päivittäin

-Mulla on tämmöinen oma konsti, otan kanin loukusta tällaiseen kalahaaviin, Ahola sanoo ja kaivaa vihreän haavin repusta.

Yhdeksän kanin kokemuksella mies pujottaa verkon loukun suulle ja raottaa luukkua. Kani loikkaa verkkoon. Niskasta kiinni, yksi napakka isku ja kani on vainaa.

Kani numero 10 on valmis Aholan perheen kanipataan. 

Juttu on julkaistu aiemmin Digi-Jahdissa 6/2016.