Olen taukotulilla kuunnellut herkällä korvalla erityisesti metsästyskoirien omistajien ja ohjaajien tuumailuja ja pelkoja suden ja koiran kohtaamisesta metsästystapahtumassa. Monenlaisia mielipiteitä, kuulopuheita, epätietoisuutta ja jopa uhmakkuutta, mutta myös osuvaa ja kansantajuista talonpoikaisjärkeä tyyliin: totta kai metsästyskaveria pitää puolustaa.
Aloitetaanpa muutamalla tapauksella: A) Tuntemattoman henkilön omistamassa autossa on kuumuuteen läkähtymässä oleva koira. Ikkunat ovat kiinni eikä ketään ole näkynyt tuntikausiin. Koira raapii ikkunaa. Mitäpä teet? B) Olet hirvijahdissa maapassissa ja puskasta tallustelee karhu. Pysähtyy, vetää vainua ja alkaa lähestyä … muutamia metrejä matkaa. Mitäpä teet?
Mistä tapauksissa on siis kyse. Yksinkertaistettuna kyseessä on välittömän ja pakottavan vaaran torjuminen tilanteessa, jossa torjumiseen ei ole käytettävissä lain sallimaa keinoa eikä poistuminenkaan takavasemmalle oikein onnistu. Torjumistoimen eli pakkotilateon saa tehdä jo "hyvän sään aikana" tai silloin kun on "tupenrapinat", mutta ainoastaan silloin, kun on vielä jotain puolustettavaa. Suojeltavan ja uhrattavan edun tulee olla myös järkevässä suhteessa.
Susi on Suomessa lailla suojeltu ja rauhoitettu eläin. Suden luvaton tappaminen tai vahingoittaminen on erikseen listattu törkeän metsästysrikoksen kvalifiointiperusteena. Lähtökohtaisen ehdoton kielto suden vahingoittamisessa tai tappamisessa sekä ankaran rangaistuksen uhka aiheuttavat käytännöllisen ongelman tilanteessa, jossa susi uhkaa vahingoittaa metsässä luvallisessa toiminnassa olevaa koiraa. Mitä siis voi tehdä metsästyskoiran ohjaaja, kun sudet ovat välittömästi käymässä kiinni taikka ovat jo käyneet kiinni metsästyskaveriin?
Pakkotilateko on sallittu teko
Rikos määritellään Suomen oikeusjärjestyksessä teoksi, joka on tunnusmerkistön mukainen, oikeudenvastainen ja osoittaa syyllisyyttä. Rikoslaissa säädetään myös oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteista. Oikeuttamisperusteen ollessa käsillä muutoin rangaistavan teon oikeudenvastaisuus ja samalla rangaistavuus poistuu. Teko on ollut siis sallittu. Anteeksiantoperusteet poistavat syyllisyyden joko kokonaan taikka osittain. Teko katsotaan silloin kielletyksi, mutta henkilön toiminta anteeksiannettavaksi. Tällöin henkilö tuomitaan rikoksesta, mutta hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta.
Laillisessa pakkotilassa edellytetään, että tekijällä on oltava tietoisuus pakottavasta tilanteesta. Hänen on puolustauduttava pakottavaa ja välitöntä vaaraa vastaan sekä suojeltava vaarassa olevaa oikeushyvää. Lisäksi on puolustettava asiaa, joka on riittävän arvokas suhteessa uhrattavaan etuun. Tilanteen ratkaisemiseksi ei myöskään enää olisi käytettävissä muita laillisia tai lievempiä keinoja.
Tärkein ja monimutkaisin pakkotilan edellytys on se, että henkilön on puolustettava riittävän arvokasta etua suhteessa uhrattavaan etuun. Oikeuskäytännössä koira on käytännössä aina katsottu arvokkaammaksi kuin susi. Pakkotilateko käynnistyy ja toteutuu luonnollisesti henkilön omista valinnoista ja tällöin on ratkaisevaa myös oma arvottaminen: onko metsästyskoirani arvokkaampi kuin susi.
Uhrattavan ja pelastettavan edun välisessä intressipunninnassa on hyvä huomata, että sitä ei voida tehdä yksinomaan rahallisiin arvoihin nojautuen. Metsästyskoiralla on aina myös käyttöarvoa ja huomattavaa tunnearvoa, joita ei voida täsmällisesti mitata rahassa. Etujen arvokkuutta punnittaessa on siten nojauduttava kokonaisarviointiin.
Pakkotila siis toimii oikeuttamisperusteena, joka poistaa teon oikeudenvastaisuuden. Mikäli pakkotilan edellytykset eivät täyty, voidaan tekijä silti jättää rangaistukseen tuomitsematta, jos häneltä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.
Oikeuskäytännössä on myös katsottu, että suden ampuminen on ollut sallittua pakkotilatekona silloinkin, kun susi ei ole vielä hyökännyt koiran kimppuun. Tällöin tuomioistuinten huomio on kiinnittynyt muun muassa suden hyökkäämiseen, susien määrään ja sijaintiin, ampumisen välttämättömyyteen, lievempien keinojen käytön poissuljentaan tai koiran pelastamisen mahdottomuuteen ilman ampumista.
Tapauksille on tyypillistä, että metsästäjä on ainoa tekohetkellä paikalla oleva henkilö. Näin ollen hänen väitteidensä todistaminen vääräksi on äärimmäisen vaikeaa, erityisesti kun otetaan huomioon, että pakkotila on käsillä jo ennen koiran vahingoittumista. Pakkotilaan vetoaminen onkin oikeuskäytännössä lähes aina hyväksytty oikeuttamisperusteena. Lopullisen päätöksen asiassa tekee kuitenkin tuomioistuin pitkähkön harkinnan jälkeen samalla huomioiden, että ampuja teki harkinnan ja päätöksen samasta pakkotilateosta muutamissa sekunneissa.
Pakkotilateko - mitä sen jälkeen?
Pääsääntöisesti suden ampuminen tai sen vahingoittaminen johtaa rikosepäilyn takia esitutkintaan. On ollut myös tilanteita, jotka ovat pakkotilan osalta olleet näytöllisesti niin selkeitä, että poliisin tai Rajavartiolaitoksen tutkinnanjohtaja on pystynyt tekemään päätöksen esitutkinnan toimittamatta jättämisestä tai sen lopettamisesta. Pakkotilaan liittyy kuitenkin yleensä niin paljon näytöllistä ja oikeudellista punnintaa, että oikeuttamis- tai anteeksiantoperusteen arviointi jää oikeusviranomaisille: syyttäjille ja tuomareille. Yleensä pakkotilaan vetoava löytää itsensä syyteharkinnasta tai lopulta käräjiltä eikä tähän asiantilaan ole odotettavissa mitään muutosta.
Alkavaan viranomaisprosessiin voi liittyä teossa käytetyn aseen takavarikko, poliisin harkinta aseen tai aseiden hallussapidon lupien peruuttamisesta ja muiden aseiden haltuunotto sekä alkavan rikosprosessin pitkä kesto. Kaikki nämä ovat huomioitavia asioita niinä muutamina sekunteina, kun ampumispäätöstä tehdään sekä sen jälkeen.
Kannatan itse viranomaispäätösten järkevää suhteellisuutta ja maltillisuutta tilanteessa, kun metsästyskoiran puolustaminen näyttää varteenotettavalta vaihtoehdolta. Taustaltaan nuhteettomalta metsästäjältä ei ole syytä viedä harrastusta ja aseita joko lainkaan - tai ainakaan enempää ja pidempään - kuin on tarve rikosepäilyn selvittämiseksi. Takavarikon pysyttäminenkään ei ole välttämätöntä, koska yleensä tekoase on tiedossa ja mikäli se sitten valtiolle tuomitaan, niin löytyypä se ampujan kaapista tai hävitettynä sen käypä arvo tuomitaan valtiolle.
Rikoksen arviointi kohdistetaan aina tekohetkeen. Myös pakkotilan olemassaolo ja perusteet arvioidaan tekohetken tosiasioilla. Näin ollen pakkotilan merkitys ei poistu, vaikka tekijä ei ilmoittaisikaan toiminnastaan viranomaisille. Muunlainen tulkinta olisi altis kritiikille, sillä se merkitsisi, että pakkotilaan vetoamisen edellytyksenä olisi teon tunnustaminen poliisille tai Rajavartiolaitokselle. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa on määritelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin (Fair Trial) tunnusmerkkejä ja vakiintuneesti on katsottu, että niin sanottu itsekriminointisuoja kuuluu meille jokaiselle - kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmiantaa itseään tai edistää oman syyllisyytensä selvittämistä.
Pakkotilateko ja metsästäjän etiikka
Joka tapauksessa ampujan oikeusturvan kannalta on suositeltavaa ja perusteltua ilmoittaa asiasta viranomaisille. Tällöin esitutkinnassa voidaan heti alusta alkaen keskittyä selvittämään myös pakkotilan olemassaoloa. Tapahtuman totuudenmukainen ja asianmukainen selvittäminen mahdollisimman aikaisessa vaiheessa palvelee myös ampujan omaa oikeusturvaa. Hän pystyy myös parhaiten turvaamaan ja tuomaan esille tapauksen selvittämiseen tarvittavan näytön: ampumapaikan, maastojäljet, koiran vammat, valokuvat, "koiratutkan" tiedot ja mahdolliset todistajat.
Pitää myös muistaa, että metsästysasetus velvoittaa ilmoittamaan haavoittuneesta sudesta viipymättä lähimmälle poliisille, koska susi toistaitoisena saalistajana voi aiheuttaa vakavaakin vahinkoa ja vaaraa. Jännitettä itsekriminointisuojan ja ilmoitusvelvollisuuden välillä lieventää se, ettei jälkimmäisen rikkomista ole säädetty rangaistavaksi ja ilmoitushan voidaan tehdä anonyymisti. Suosittelen kuitenkin myös tältä osin reipasta vastuunkantoa eli ampujan omaa ilmoitusta poliisille.
Lopuksi
Yhteenvetona voisin todeta, että metsästäjä voi puolustaa elävää koiraa ampumalla siihen kiinni käynyttä taikka sitä välittömästi uhkaavaa sutta, mutta sen jälkeen ja aivan tapauksen erityispiirteiden mukaisesti prosessi voi olla lyhyt tai vuosien mittainen. Itsensä esitutkintaviranomaisille ilmiantava ja pakkotilaan vetoava metsästäjä on kuitenkin siinä erityisasemassa, että hän pääsee tuoreeltaan kertomaan oman näkemyksensä tapahtumista.
Ja sitten ne alun tapaukset. Tietysti voin tuumailla vain omasta puolestani, mutta viimeisenä ja pakottavana keinona hajottaisin auton ikkunan ja suullisen elämöinnin jälkeen ampuisin karhua joko pelotusmielessä taikka kohti. Tekojeni jälkeen luonnollisesti ilmiantaisin itseni auton omistajalle ja karhun ampumisen tilanteessa poliisille - ja vetoaisin voimallisesti pakkotilaan.
Kiitän asiantuntija Sami Piispasta yhteistyöstä tämän jutun kirjoittamisessa.
Kirjoittaja varatuomari A-P Koivisto on metsästänyt yli 40 vuotta. Hän on pohtinut metsästyksen juridiikkaa metsästäjänä, jahtipäällikkönä, nimismiehenä, syyttäjänä ja rajavartiomiehenä. Artikkeli on kirjoitettu Koiviston toimiessa Rajavartiolaitoksen esikunnan oikeudellisen osaston osastopäällikkönä ja hallitusneuvoksena. Koivisto toimii nykyisin valtakunnansyyttäjänä.
