Metsästyskoirat ovat aina kuuluneet erottamattomana osana suomalaiseen metsästyskulttuuriin.
Kotimaiset metsästyskoirarotumme alkoivat muotoutua, kun monenkirjavista maatiaiskoirista alettiin järjestelmällisesti valita halutulla ulkoasulla ja parhailla käyttöominaisuuksilla varustettuja yksilöitä jalostukseen.
Koiraväki organisoituu
1700-luvulta lähtien Suomeen on tuotu ulkomailta rotukoiria, mutta toiminta oli alkuun hajanaista ja metsästysseurojen varassa.
Suomalaisen järjestäytyneen koiranjalostuksen merkittävin virstanpylväs oli Suomen kennelklubin perustaminen vuonna 1889.
– Kennelklubin säännöissä sen tehtäväksi määriteltiin edistää parempaa koiranhoitoa, herättää yleisempää puhtaan koirarodun harrastamista ja levittää tietoa rotupuhtauden eduista. Tehtäviksi sovittiin koiranäyttelyiden ja kenttäkilpailujen järjestäminen, puhdasrotuisten siitoskoirien maahantuonti ja rotukirjan toimittaminen, professori Martti Häikiö kertoo.
Kennelklubi perustettiin myös kehittämään suomalaisia metsästyskoiria.
Metsästyskoirapiireissä alettiinkin pian puuhata omaa ajokoirarotua sekä haukkuvaa lintukoirarotua. Karjalankarhukoira jalostettiin suurriistan pyyntiin hieman myöhemmin 1930-luvulta alkaen.
Kaikkien kotimaisten metsästyskoirarotujen tilanne oli aluksi sama: maassa oli monimuotoinen koira-aines, jolle piti laatia rotukuvaukset ja löytää sopivat kantakoirat.
1890-luvulla tehdyt määritelmät loivat pohjan sille, miltä kotimainen haukkuva lintukoira ja suomalainen ajokoira nykyään näyttävät. Vaadittavien käyttöominaisuuksien määrittäminen koesäännöiksi kesti lopulta kymmeniä vuosia. Yhteisymmärrys ulkomuodosta ja väreistä saavutettiin helpommin.
Käyttökokeiden ja koiranäyttelyiden avulla löydettiin parhaat yksilöt rodunjalostuksen pohjaksi, kantakoiriksi.
Koetoiminnalla puhtia jalostukseen
Metsästyskoirarotu kehittyy, kun riistaverisiä yksilöitä käytetään jalostukseen. Koetoiminta on ensisijaisesti työkalu juuri koiranjalostukseen. Kokeet itsessään eivät tee koirasta parempaa tai huonompaa, mutta niissä annetuilla näytöillä pystytään arvioimaan koiran jalostusarvo.
– Vanhin koirakoemuoto Suomessa on kanakoirien kenttäkoe, joka on säilynyt pääperiaatteiltaan muuttumattomana. Settereiden ja pointtereiden työskentelyssä arvostetaan ja arvioidaan edelleen samoja asioita kuin alussa: vauhdikasta ja tyylikästä hakua, linnunlöytökykyä ja taitavaa linnun käsittelyä, Häikiö selventää.
– Seisovien lintukoirien kilpailuihin oli säännöt jo 1800-luvun lopulla. Toisin oli ajokoirien koesääntöjen kohdalla. Kaikki oli mietittävä alusta alkaen ja pohdittava, mitä kokeilla halutaan saavuttaa, miten ominaisuuksia arvostetaan ja miten suhtaudutaan virheisiin. Ajokoirakokeiden sääntöjä on muutettu lukuisia kertoja. Jokainen sääntömuutos on vienyt suomenajokoiran rodunjalostusta eteenpäin, Suomen kennelsäätiön puheenjohtaja Eeva Anttinen kertoo.
– Vain osa koirista osallistuu kokeisiin. Piiloon jäävät monet hyvät metsästyskäytössä olevat yksilöt. Koirankasvatuksen kannalta piilee vaara, jos jalostukseen käytetään vain kokeissa ja näyttelyissä menestynyttä pientä osuutta koko koirakannasta. Pahimmillaan perimän monimuotoisuuden kaventuminen heikentää rodun elinvoimaa ja altistaa perinnöllisille sairauksille, Anttinen jatkaa.
Nykyaikaiset kokeet ovat kilpailuja, joissa kokeeseen osallistuvat koirat laitetaan paremmuusjärjestykseen. Koetulos arvioidaan ja pisteytetään. Pisteiden perusteella koirat saavat palkinnot riippumatta sijoituksesta kokeessa. Esimerkiksi pystykorvalle voi neljällä LINT 1 -palkinnolla anoa käyttövalion arvoa. Käyttövalion arvo osoittaa, että kyseessä on poikkeuksellisen hyvä metsästyskoira.
Useimmissa metsästyskoiraroduissa järjestetään myös suomenmestaruuskilpailuja. SM-tittelin voittaa kisojen paras koira.
Suomenpystykorva kansalliskoiraksi
– Suomenpystykorvan varhaisesta historiasta on olemassa erilaisia teorioita. Todennäköisesti pohjoisiin oloihin sopeutuneet pystykorvaiset koirat ovat olleet esi-isiemme kumppaneina jopa tuhansia vuosia, suomenpystykorvien kasvattaja Heidi Lahtinen kertoo.
Maatiaispystykorvilla pyydettiin ennen muinoin monipuolisesti kaikkea riistaa, mutta erityisesti oravia ja näätiä turkiksiksi – olivathan turkikset arvossaan vielä sata vuotta sitten.
Alkutahdit pystykorvan rodunjalostukselle sävelsi metsähoitaja Hugo Richard Sandberg. Hän kirjoitti vuonna 1890 Sporten-lehteen kuvauksen suomalaisesta haukkuvasta lintukoirasta.
Vuonna 1892 Kennelklubi hyväksyi Sandbergin ehdottamat rotumerkit, ja koira lisättiin rotukirjaan. Vuonna 1897 rotumääritelmää tarkennettiin ja rodun nimi muutettiin suomalaiseksi pystykorvaksi, jona se tunnettiin puoli vuosisataa. Vuonna 1946 rodun nimi muutettiin suomenpystykorvaksi. Kansalliskoiraksi suomenpystykorva nimettiin Kennelliiton 90-vuotisjuhlanäyttelyssä vuonna 1979.
– Suomalainen haukkuva lintukoira oli taitava apuri kanalinnunmetsästyksessä ja arvaukseni on, että linnunhaukkuun erikoistumista pidettiin urheilullisempana kuin kaiken riistan ominaisuuksien suosimista.
Rotua perustaneiden kauneusihanteet 1890-luvulla vaikuttivat siihen, että nykyinen suomenpystykorva on punaturkkinen, mielellään yksivärinen, ulkonäöltään hyvin yhtenäinen rotu.
Monenkirjavat laikukkaat maatiaispystykorvat jatkoivat elämäänsä luonnonkantana pohjoisen syrjäkylissä. Monien vaiheiden jälkeen 1960-luvun lopulla ruotsalaiset rekisteröivät maatiaispystykorvan pohjanpystykorvaksi. Pohjanpystykorvan rotukirja on auki, eli yksilöitä otetaan edelleen rotuun.
– Vuonna 2017 perinnöllisyystieteen tutkija Jaakko Pohjoismäki selvitti tutkimuksessaan, että geneettisesti suomenpystykorva, pohjanpystykorva ja karjalankarhukoira ovat rotuina idän ja lännen välissä, oman historiansa tuotosta ja tyypillisesti suomalaisia. Koko perimän laajuisen geenitutkimuksen perusteella näyttää siltä, että suomenpystykorva ja pohjanpystykorva ovat sisarrotuja keskenään, ja että karjalankarhukoira on taustaltaan myös samaa sukuhaaraa. Suomenpystykorva ja pohjanpystykorva alkoivat eriytyä toisistaan vasta siinä vaiheessa, kun suomenpystykorvan rotumerkit vahvistettiin 1800-luvun lopulla. Karjalankarhukoiran eriytyminen tapahtui aikaisemmin, Lahtinen jatkaa.
– Kun kaiken riistan maatiaiskoirasta kehitettiin suomenpystykorva, jalostettiin rotua ensisijaisesti lintua haukkuvaksi. Viime aikoina rotu on ollut palaamassa juurilleen, sillä nyt kaikella riistalla toimivaa suomenpystykorvaa taas arvostetaan.
Suomenajokoirasta huippuajuri
Ajokoirametsästys virisi Suomessa 1800-luvun kuluessa ja eri rotuisia ajavia koiria tuotiin maahan useasta ilmansuunnasta. Hyvät ajo-ominaisuudet omaavia narttuja astutettiin riistaverisillä uroksilla ilman sen kummempaa rodunjalostusta, minkä seurauksena ajokoira-aines oli monenkirjavaa.
1890-luvun alussa heräsi ajokoiramiespiireissä ajatus juuri Suomen olosuhteisiin sopivan ajokoirarodun kehittämisestä. Ensimmäisistä näyttelyistä 1891 ja 1892 löytyi yhteensä 11 sopivan oloista yksilöä rodun kanta-aineksiksi. Vuonna 1893 määriteltiin suomenajokoiran rotumerkit, ja rotu syntyi. Käyttöominaisuuksia arvostettiin ulkonäköä enemmän heti alusta alkaen, tärkeämpää oli palkinto ajokokeista.
Yleisimmin suomenajokoiralla metsästetään metsäjänistä, joka on haastava ajettava. Nykyään suomenajokoiraa käytetään monipuolisena ajurina ketun, supikoiran ja jopa suurpetojen metsästyksessä.
Aluksi suomenajokoirasta yritettiin jalostaa punaruskeaa koiraa, mutta rotumääritelmää päivitettiin vuosina 1908 ja 1932, jolloin laajempi väriskaala hyväksyttiin. Nykyinen rotumääritelmä on vuodelta 1954.
Suomenajokoira on ollut viimeiset sata vuotta yksi suosituimmista metsästyskoiraroduistamme, joten sillä on ollut vankka merkitys suomalaiselle koirametsästyskulttuurille. Rotua voisi luonnehtia maailman parhaaksi ja kauneimmaksi ajavaksi koiraksi.
