Kun Juha K. Kairikko asteli elämänsä ensimmäisen kerran 1.6.1973 Suomen Metsästäjäliiton päämajaan Helsingissä Vänrikki Stoolin kadulla, hän myöntää sydämensä sulaneen kuin vaha.
– Se historian havina. Upea eräkirjasto sekä metsästysmuistoja ja -esineistöä vuosikymmenten varrelta. Äimistyin!
– Ja sitten ne vanhaa arvokkuutta huokuvat huonekalut, joista nahkasohvaan liiton puheenjohtajan koira oli kaivanut kolonsa, Kairikko nauraa liki puolen vuosisadan takaiselle, silti yhä verevälle muistolle.
Tuon koiran isäntä oli asekätkijänäkin kunnostautunut evp. everstiluutnantti Arto H. Virkkunen.
Vain paria päivää aikaisemmin hän oli soittanut 26-vuotiaalle Kairikolle ja kysynyt, milloin hän ennättäisi aloittaa järjestön uutena toiminnanjohtajana.
Asemasotaa vuodesta 1962
Valinta Metsästäjäliiton toiminnanjohtajaksi oli yllättänyt aiemmin muun muassa poikakodin opettajana ansioituneen sosionomi Kairikon ällikällä.
– Hain pestiä päähänpistosta. Ajatus oli, että voisin joskus kertoa lapsenlapsilleni hakeneeni tuonnekin töihin, lähes 37 vuotta ”taloa” palvellut Kairikko kertaa elävään tyyliinsä.
Jälkeenpäin ajateltuna metsästyspiirien ulkopuolelta tulleen Kairikon valinta tehtävään oli liiton hallitukselta harkittu teko. Järjestölle piti saada tuoreet kasvot.
Suomen Metsästäjäliitossa oli nimittäin myrskynnyt jo vuosikymmenen. Vuonna 1962 säädetyssä metsästyslaissa perustettiin Metsästäjäin keskusjärjestö (MKJ). Tuon tehtävän oli kuviteltu lankeavan lakisääteistä järjestäytymistä vahvasti ajaneelle Metsästäjäliitolle.
– Liitosta MKJ:n palvelukseen siirtyneiden ja liittoon luottamushenkilöiksi jääneiden ihmisten välille syttyi sota, Kairikko kuvailee välirikkoa vahvoin sanakääntein.
Ilmaisu sopii, sillä metsästysjärjestöt olivat tuohon aikaan tukevasti entisten ammattisotilaiden miehittämiä, johtamiskulttuuriltaan lähes puolisotilaallisia organisaatioita.
Metsästyksen rauhannobelisti
Tykkimies Juha Kairikko ei metsästyskentän armeijamaisuutta säikähtänyt. Alkuvuosina alaisena ja ainoana työkaverina hänellä oli toimistonhoitaja Esko Kerminen, ylivääpeli evp.
– Hieno mies. Jos patruunoita olisi ollut riittävästi, hän todennäköisesti olisi voittanut talvisodankin yksin. Hän vihki minut työhön.
Taistelijaparin Kairikko-Kerminen ensimmäinen operaatio oli saada rauha aikaan kahden sotivan rintaman välille.
Siinä suurena apuna oli liiton puheenjohtaja Virkkunen.
– Häntä oli aikoinaan pyydetty tehtävään saatesanoilla, että kyseessä olisi joko haudankaivuu tai hengenpelastus. Niin umpikujassa tilanne tuolloin oli.
Kairikko kertoo ihailleensa Virkkusta suunnattomasti ensitapaamisesta lähtien.
– Hän tuli erinomaisesti toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Imin Virkkusesta oppia kuin pesusieni. Rusettia myöten.
Tätä henkilökuvaa varten haastatellut, 1970-luvulla Metsästäjäin keskusjärjestössä työskennelleet ihmiset antavat tunnustusta Kairikon työlle.
– Pitkälti hänen sovinnollisuutensa myötä maakunnissa kahteen leiriin ryhmittyneet metsästäjät alkoivat taas hiljalleen löytää yhteistä aallonpituutta.
Eräs haastateltu olisikin myöntänyt metsästyksen Nobelin rauhanpalkinnon Kairikolle, jos sellainen olisi olemassa.
Nykymetsästyksen näkymätön vihollinen
Kairikon aloittaessa liiton toiminnanjohtajana jäsenmäärä jäi alle 50 000 hengen. Työuran päättyessä 2009 se oli kolminkertaistunut.
Moni asia on puolessa vuosisadassa muuttunut, mutta metsästyksen perussanoma ei.
– Metsästys on maailman hienoin luontoharrastus, ja sitä puolustaakseen metsästäjien tulee pyrkiä yhteistyöhön muiden kanssa, ei pystytellä raja-aitoja.
– Puoliaan pitää toki pitää, mutta löytää asioihin ratkaisu, ei riita.
Kairikon uhkakuvissa metsästyksen pyhä henki eli yhteisöllisyys jatkaa orastavaa hiipumistaan, mikä rämettää myös metsästysseuratoimintaa.
– Toivotan 100-vuotiaalle liitolle voimia valaa metsästäjäkuntaan yhteenkuuluvuutta. Ei suomalaista metsästystä lakipykälät tai EU nujerra, ennemminkin ihmisten kiire ja itsekkyys.
Kairikon haastattelu on julkaistu Metsästäjäliiton JuhlaJahti-lehdessä liiton täyttäessä 100-vuotta keväällä 2021.
Paavo Jokinen oli ensimmäinen toimihenkilö Metsästäjäliitossa, josta käytettiin titteliä toiminnanjohtaja. Hän hoiti tehtävää sivutoimisena, kuten hänen edeltäjänsäkin, joita kutsuttiin metsästyksenhoidontarkastajiksi ja sihteereiksi. Juha Kairikon mukaan he silti asiallisesti ottaen olivat liiton toiminannjohtajia.
Jokisen jälkeen tuli Heikki Suomus, joka hoiti tehtävää päätoimisesti, tosin asiamiehen nimikkeellä. Lampiosta alkaen Metsästäjäliiton asioita ovat hoitaneet päätoimiset toiminnanjohtajat.
Sivutoimiset
Carl Emil Fredrik Voss-Schrader 1921–1922, sihteeri
Axel Fredrik Londén 1922–1927, metsästyksenhoidontarkastaja/sihteeri
Martti Kivilinna 1927–1949, metsästyksenhoidontarkastaja/sihteeri
Paavo Jokinen 1949–1952, toiminnanjohtaja (sivutoiminen)
Päätoimiset
Heikki Suomus 1953–1954, asiamies (toiminnanjohtaja),
Teppo Lampio 1954–1962, toiminnanjohtaja
Lauri Karjalainen 1963–1973, toiminnanjohtaja
Juha K. Kairikko 1973–2009, toiminnanjohtaja
Panu Hiidenmies 2009–2017, toiminnanjohtaja
Heli Siitari 2017–2019, toiminnanjohtaja
Jaakko Silpola 2020–, toiminnanjohtaja
Lähde: Pekka Allonen, Suomen Metsästysmuseo
