Osa1. Mistä metsästäjien kokemus luontokeskustelusta syntyy?

Metsästyskeskusteluissa esiintyy nykyään voimakkaita äänenpainoja. Mistä ne syntyvät? 

Metsästysuran alkumetreillä törmäsin Ylen sivuilla julkaistuun kolumniin, jossa ilmoitettiin, että metsästys ei ole tätä päivää. Kun luin kirjoittajan perusteet, oli jopa metsästyksestä vain vähän tietävälle selvää, että tässä puhutaan metsästyksen sijasta kirjoittajan omasta pahasta olosta ja vääristä mielikuvista. Törmäsin Facebookissa tätä artikkelia ylistävään keskusteluun. Kun koitin kommentoida siihen, että tämä asia on kyllä paljon monimutkaisempi ja rikkaampi kuin tässä väitetään, kommenttini poistettiin. Perään tuli vielä kylmä ilmoitus, että tätä elämäntapaa ei minun seinälläni tule puolustaa. 

Kokemus tuntui minusta niin epäreilulta, että aloin tuntea tarvetta tehdä oma osani totuuden esiin tuomiseksi. Tämä tarve johti lopulta kirjan kirjoittamiseen ja kokemuksen tarkentuessa ja syventyessä podcastin tekemiseen. Vaikka tämä on paljon lievempi esimerkki, kuin susikeskustelun tunteet, se selittää silti paljon.

Hyökkäys synnyttää halun puolustautua

Toistuvat, vuosikymmenten kokemukset hyökkäyksen alla olemisesta kasautuvat ja pääsevät lopulta pintaan, kun niitä ei enää pysty pidättelemään. Tämä selittää myös susikeskustelun äänenpainoista huomattavan osan.

Metsästyskeskustelun ytimessä on tällä hetkellä erityisesti kysymys susien aiheuttamasta uhasta elämäntavalle. Kun tämän vaikean aiheen käsittelyyn kaiken lisäksi käytetään sosiaalista mediaa, jonka bisnes perustuu paljolti närkästyksen luomiseen, minusta reaktio on hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä. Juuri näin me ihmiset reagoimme silloin kun meidän identiteettimme ja elämäntapamme on vaarassa. Silloin syvältä tajunnasta nousee valtava halu puolustautua ja taistella oikeuden puolesta.

On silti ihan eri kysymys, onko tämä reaktio elämäntavalle todellisuudessa hyödyksi, mutta sen syntymekanismi on minusta ilmiselvä. Olen kokenut tuon epäreiluuden tunteen, joskin ehkä susikeskustelua lievempänä, itsekin.

Mitä tunnekuohujen taustalla on? 

Tietenkin ensisijaisesti se, että susien aiheuttama uhka metsästyskoirille on todellinen. Jokainen susien tappama metsästyskoira on ollut kumppani, perheenjäsen. Tämän aiheuttama suru on musertavaa, ja jokainen metsästäjä pystyy samaistumaan siihen. Tämä on kaiken taustalla, mutta mikä viime kädessä tulehduttaa tilanteen on se, että tätä aihetta kontrolloivat tahot, jotka eivät lausuntojensa perusteella ymmärrä, mistä metsästyksessä on kyse.

Metsästyskoiria kuolee myös onnettomuuksissa, erityisesti liikenteessä. Niiden suhteen kontrollia kuitenkin on. Tietoinen riski otetaan siksi, että sekä koiran että ihmisen veri vetää metsälle niin voimakkaasti. Kaikki mikä onnettomuuksien ehkäisyksi voidaan tehdä kuitekin tehdään. Se purkaa myös tunnekuormaa näiden riskien suhteen. Susiasiassa kontrolli on viety pois, ongelma on todellinen, mutta toiminta kielletään. Todistamme nyt tämän paineen purkautumista. 

Väitän, että susikeskustelussa ei pohjimmiltaan ole kyse susista vaan kontrollista.

Mahdollisuus vaikuttaa omaan ympäristöönsä on ihmiselle aina tärkeää, mutta aivan erityisen tärkeää se on metsästäjille

Kontrollin tunteen pois ottamisella voi olla paljon vakavampiakin seurauksia. Ensin tulevat äänenpainot, sitten vihollisen toiseuttaminen ja epäinhimillistäminen, lopulta uskon menettäminen poliittiseen systeemiin. Nyt on käynnissä kehitys, jossa metsästäjät antavat äänensä mille tahansa puolueelle, joka ei edusta metsästysvastaista ajatusmaailmaa, eikä niitä ole montaa. Jos sekään ei toimi, vastauksia aletaan etsiä jopa salaliittoteorioista. 

Elämäntapa koetaan selvästi olevan uhattuna ja sitä halutaan puolustaa. Jokainen voi vaikuttaa lähipiiriinsä, mutta koen itsekin, että se ei riitä. Siksi halu löytää joku taho, joka on valmis taistelemaan puolestamme, on kova. Tämä tehtävä laskeutuu monen mielessä tietenkin Metsästäjäliitolle. Odotukset toiminnan suhteen - ja sitä kautta sanavalinnatkin - ovat kovat.

Minusta metsästäjien reaktio nykytilanteeseen on ymmärrettävä. Se on jopa ainoa mahdollinen seuraus pitkään valloilla olevasta kehityksestä. Ymmärrettävä reaktio ei silti tarkoita, että se olisi metsästyselämäntavalle hyväksi, tai edes kohtuullista. Nyt näkyvissä olevassa kehityksessä on se vaara, että metsästäjät näyttäytyvät suurelle yleisölle niin aggressiivisena sakkina, että hyvä kehitys metsästyksen hyväksyttävyyden suhteen voi kääntyä aivan väärään suuntaan. 

Miten tällaisen umpisolmun voi avata?

Minusta yksi ratkaisun avain on siinä, että metsästäjät onnistuvat kuuntelun kautta tunnistamaan yleisimmät väärinkäsitykset elämäntapaan liittyen ja oikaisemaan niitä samaistuttavalla tavalla. Vaikeinta tässä on saavuttaa sellaisten ihmisten huomio, jotka eivät ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita metsästyksestä. Sekin on kuitenkin mahdollista. Jokaisella meistä on lähipiiri ja jokainen meistä tavoittaa sosiaalisen median kautta vähintään kymmeniä ihmisiä. 

Luontokeskusteluun liittyy mielestäni kolme tärkeää teemaa, joihin liittyvien väärinkäsitysten oikaisemiseen jokainen metsästäjä voi vaikuttaa.

• Susikonfliktin ratkaisu ei vaadi kaikkien susien ampumista. Riittää, että meillä on mahdollisuus vaikuttaa elämäntapaa uhkaavaan tekijään jollakin toimivalla tavalla. 
• Eläinlajin tuominen riistalajiksi kasvattaa eläimen arvoa ja kunnioitusta sitä kohtaan. Näin on jo käynyt karhun ja ilveksen kohdalla. 
• Toisin kuin usein kuvitellaan, metsästäjät ovat valmiita tekemään valtavasti töitä tutkimusyhteistyön eteen. Epäluulo tutkimuksia kohtaan syntyy silloin, kun tätä työtä ei arvosteta ja kommunikaatio tutkimuksista on epäselvää tai alentavaa.   

Kaikista näistä voi ja kannattaa puhua erikseen. Kyse on lisäksi siitä, miten näistä puhutaan ja siitä että tekojen pitää vastata puheita. 

Siitä miten tavoiteltu muutos susien käyttäytymisessä saadaan aikaan, pitää voida tehdä tutkimusta ja kokeita. Uskon, että monella metsästäjällä on “varmaa tietoa” siitä miten vaikutus saataisiin aikaan, mutta joskus nuotiopiirin tietotoimiston kokemustiedossa on ollut virheitäkin. 

Tämän takia meidän pitää etsiä ulkomailta esimerkkejä siitä, millaisella aktiivisella toiminnalla suden käyttäytymistä on saatu muutettua toivotusti, ja muodostaa niiden pohjalta tutkimusasetelmia kotimaassa. Metsästäjien osallisuus näiden menetelmien testaamisessa voi olla korvaamattoman arvokas asia. 

Muistettava on sekin, että tämä on asia, johon ei ole olemassa nopeaa ratkaisua, joka olisi myös kansainvälisen lain mukainen. Siksi kehitys oikeaan suuntaan on saatava alkuun ja asioita on edistettävä tietyn kärsivällisyyden kautta. Suunta on tärkeämpi kuin vauhti. Susivahinkojen nouseminen esiin mediassa osoittaa, että suuntaa ollaan juuri nyt hakemassa. Ihmiset miettivät, mitä tälle asialle voisi tehdä.

Vetoavimmin omat argumenttinsa perusteleva porukka on lopulta se, jota ihmiset tukevat

Tieteellinen tutkimus on tässä aiheessa tietenkin tärkeässä, mutta ei kuinkaan ainoassa roolissa.

Ja kaiken tämän lisäksi on aivan kohtuullista peräänkuuluttaa myös vastaantuloa. Ei tässä ole kyse siitä, että metsästäjien pitäisi joustaa ja nöyristellä. Vaan siitä, että meidän pitää seisoa jämäkästi totuuden takana ja kertoa siitä ymmärrettävästi mahdollisimman monelle. Minä yritän tehdä osuuteni siitä podcastin kautta ja etsin koko ajan keinoja tavoittaa nimenomaan yleisöä, joka ei metsästä itse.

Aleksi Lummen Metsästä-podcast kerää mikin ääreen kiinnostavia suomalaisia hahmoja, joista suurin osa on hyvin epätodennäköisiä kumppaneita metsästyskeskustelulle. Keskusteluissa etsitään eri lähtökohdista maailmaa tarkastelevien ihmisten ajattelun vahvuuksia ja sitä, kuinka lopulta kaikki liittyy luontoon.