Osa2. Onko julkinen keskustelu metsästyksestä rikki?

Olet nauhoittanut kokonaisen podcast-sarjan suomalaisen luontokeskustelun tervehdyttämiseksi. Miksi?

Kyllä sille tervehdyttämiselle minusta tiettyä tarvetta on. Haluan tehdä oman osani sen eteen että metsästyselämäntapa voi jatkua terveenä ja rikkaana. Syventyvät keskustelut hyvin erilaisilla tavoilla metsästykseen suhtautuvien kanssa ovat minulle sopiva tapa osallistua. En usko lainkaan, että yhden ihmisen podcast-sarja jotenkin yksin voisi poistaa vuosikymmenten painolastia, mutta uskon sen voivan tuoda mustavalkoiseen ajatteluun monipuolisempia sävyjä. 

Podcastin otsikko on edelleen “Epätodennäköisiä metsästyskeskusteluita” siksi, että suuri osa vieraista on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei yleensä puhuta metsästyksestä vaikka kannattaisi. Yleisin vastaus heitä vieraaksi kysyessäni on “miksi minä, enhän minä tiedä mitään metsästyksestä.” Keskustelun jälkeen he yleensä tietävät paljon enemmän ja ennen kaikkea he ovat saaneet mahdollisuuden puhua myös omasta näkökulmastaan aiheeseen. Metsästys ja siihen liittyvä luontoyhteys ovat pohjimmiltaan niin peri-inhimillisiä aiheita, että niiden ääreltä löytyy yhteistä melkein kenen tahansa kanssa. 

Miten metsästyksen yleistä hyväksyttävyyttä voisi lisätä?

Kuuntelemalla, rehellisyydellä ja kuvaamalla metsästystä kokonaisuutena. Metsästys on tosiasiassa Suomessa jo hyvin hyväksyttyä, mutta työtä tilanteen parantamiseksi kannattaa tehdä edelleen väsymättömästi. Kaikkein suurin vaikutusvalta tässä on metsästäjillä itsellään sillä kohtaamiset meidän kanssamme muodostavat ihmisten mielikuvat elämäntavasta. Erityisen arvokkaita ovat tilanteet, joissa kuka tahansa esittää metsästykseen liittyvän kysymyksen. Kysymys saa olla töksähtäväkin, mutta jos se esitetään, kysyjä on lähes aina myös valmis kuulemaan vastauksen. Jos kysymystä ei esitetä lainkaan, vaan vastaan tulee väitteitä siitä mitä metsästys on tai ei ole, tilanne on vaikeampi. Silloin pitää ensin purkaa hiukan taaksepäin, selvittää mistä tällainen mielikuva on mahdollisesti syntynyt ja lopulta päästä sen kysymyksen ääreen.

Paras oletus, jolla metsästäjä keskusteluihin voi lähteä on se, että töksähtävältä vaikuttavat lausunnot ovat lähes aina seurausta epätietoisuudesta, eivät pahantahtoisuudesta

Yksi metsästäjäystäväni onnistui hiljattain käymään loistavan keskustelun Vihreän liiton kansanedustajan kanssa. Lähtökohta oli vaikea, koska edustaja oli juuri laukonut voimakkaita metsästystä kyseenalaistaneita mielipiteitä. Ystäväni onnistui kuitenkin saamaan keskusteluyhteyden ja sopi edustajan kanssa puheluajan. Tilanne oli aluksi ymmärrettävästi aika jännittynyt. Se lähti kuitenkin purkautumaan, koska metsästäjä oli valmis kuuntelemaan mistä edustajan mielipiteet olivat syntyneet. Kävi ilmi että tietämyksessä tosiasiassa oli aukkoja. Keskustelu keskittyi näiden aukkojen täyttämiseen ja kun kuulin itse tästä keskustelusta jälkikäteen, olin koko loppupäivän iloinen. Juuri tällaisilla kohtaamisilla juuri tällaisten ihmisten välillä on mahdollista purkaa niitä jännitteitä, joita luontokeskustelussa tosiasiassa on. 

Koska suuri osa kohtaamisista tapahtuu nykyään sosiaalisessa mediassa, minusta käyttäytymistä sielläkin on syytä pohtia. Olen sitä mieltä, että kenellä tahansa on oikeus jakaa mikä tahansa kuva julkisesti jos niin haluaa. Niin vapaassa yhteiskunnassa pitää voida toimia. Jakaessa kannattaa siitä huolimatta esittää itselleen kysymys “miksi haluan jakaa tämän kuvan?” “Auttaako tämä, vai haittaako tämä minulle tärkeää elämäntapaa?” 

Jos ulkopuolelta näkee ainoastaan kuvan kuolleesta eläimestä ja hymyilevän metsästäjän, kaikki työ, kokemukset, luontoyhteys ja merkitykset jäävät piiloon. Niitä ei voi koskaan nähdä kuvasta, ainakaan jos kuvan yhteydessä ei niistä kerrota.

Toinen mielikuviin vaikuttava asia on se miten metsästyksestä ja siihen liittyvistä asioista keskustelemme 

Some on kansalaistori, jossa tuhannet silmäparit katsovat, vaikka eivät kommentoi. Siksi aggressiivinen viestintä näyttää luotaantyöntävältä. Suurin vaikutus keskusteluissa tehdään sivustakatsojiin jotka tulkitsevat sisällön lisäksi vähintään yhtä paljon sitä, miten asiat sanotaan.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin se, että ihmisillä on mahdollisuus päästä näkemään itse mistä metsästyksessä on kyse. Jokainen metsästyksestä kiinnostunut on metsästyselämäntavalle lahja ja se miten heihin suhtaudumme määrittää kysyjän lisäksi kymmenien muiden ihmisten suhtautuminen. Minkälaisen tarinan haluamme, että kysyjä lähipiirilleen metsästäjistä kertoo?
 

Miten tämä syksy on vaikuttanut metsästyksen julkisuuskuvaan?

Toki julkisuuskuva lyhyellä tähtäimellä on tänä syksynä kärsinyt onnettomuuksista. Ne eivät kuitenkaan riitä muuttamaan syvempää totuutta miksikään, eivätkä ne minusta ole saaneet mitenkään hallitsemattoman suuria mittasuhteita. Minusta virallisten tahojen viestintä niihin liittyen on ollut hyvin asiallista. Traagiset, toistuvat aiheet kiinnostavat ihmisiä ja medioita. Niistä halutaan tehdä ilmiöitä. Se on luonnollista. Ja nämä tapahtumat todella ovat traagisia ja ne ansaitsevat tulla uutisoiduiksi. Ne ovat metsästäjillekin muistutuksia siitä mikä metsästysetiketin merkitys on. Samalla on toki totta, että jotkut järjestöt yrittävät aktiivisesti kääntää nämä sattumat omien idealististen tavoittensa edistämiseksi, mutta sille on aika vähän tehtävissä suoraan.

Paras tapa vaikuttaa on toimia itse hyvin 

Välttää nopeiden voittojen houkutus ja pelata pitkää peliä. Inhimillinen totuus on metsästyksen puolella. Se pitää muistaa. 

On totta, että huomiokynnyksen ylittäminen positiivisilla asioilla on nykyisessä viestintäympäristössä vaikeaa. Positiivinen työ on hiljaista, tapahtuu taustalla ja yksilötasolla. Negatiivisten asioiden vetovoima on hetkellisesti valtava, mutta se loppuu nopeasti. Positiivisten asioiden vetovoima puolestaan on heikompi, mutta jatkuva. Pelko ja viha vaikuttavat nopeasti, mutta ne uuvuttavat. Ihmiset kaipaavat hyvien asioiden ääreen ja niitä metsästyksessä todella on tarjolla. 

Tai on, jos tarjoilemme niitä. Meidän metsästäjienkin huomio nimittäin kiinnittyy negatiivisiin uutisiin ja on täysin mahdollista, että niitä vastaan taistellessamme unohdamme kutsua ihmisiä niiden positiivisten asioiden ääreen. Ihmisen kaltaiset lajit ovat metsästäneet nyt kaksi miljoonaa vuotta. Sen totuuden ääressä tässä ollaan, eikä meidän kehityshistoriamme luomaa vetovoimaa kannata unohtaa. Eikä asioiden kanssa kannata hötkyillä muutenkaan. Ei sillä tavalla metsälläkään mitään saa aikaan.