Supikoira (Nyctereutes procyonoides) on alun perin Kaukoidästä kotoisin oleva kettua pienempi koiraeläin, jota istutettiin 1900-luvun alkupuolella Ural-vuoriston länsiosiin turkiseläimeksi.
Ensimmäiset yksilöt nähtiin Suomessa 1930-luvulla, ja 1980-luvun lopulla supikoirakanta saavutti maassamme nykyisen levinneisyytensä. Supikoira viihtyy monenlaisissa elinympäristöissä, mutta mieluiten se elää kosteissa metsissä, vesistöjen äärellä tai lehtimetsissä, joissa on paljon aluskasvillisuutta.
Supikoira on luokiteltu haitalliseksi vieraslajiksi, jonka päästäminen ympäristöön, hallussapito, kasvatus, kuljetus, myyminen tai luovutus on kiellettyä.
Metsästys
Supikoira tunnetaan tuhoeläimenä, joka saattaa hävittää tehokkaasti esimerkiksi vesilintuja ja niiden pesiä vesistöjen lähellä.
Supikoiraa pyydetään pääasiassa loukuilla ja luolista. Lue Jahtimedian vinkit supikoiran pyyntiin. Supikoiraa voi pyytää myös pysäyttävällä koiralla sekä haaskapyynnillä.
Supikoiran pyynti loukulla on helpompaa kuin sitä varovaisemman ketun. Elävänä pyytävät loukut on tarkistettava päivittäin, joten ne kannattaa sijoittaa vaikkapa päivittäisen ajoreitin varrelle. Luolapyynnissä tärkein tekijä on hyvä luolakoira.
Haitallisena vieraslajina supikoiraa saa pyytää ympäri vuoden. Kristiina Parkkila pyytää supikoiraa aktiivisesti: Huoli vesilintukannoista motivoi loukuttamiseen.
Elintavat
Supikoira on monien muiden koiraeläinten tapaan yksiavioinen. Se on myös paikkauskollinen. Ravinnonhakureissuillaan supikoirapariskunta kuljeskelee yhdessä. Varsinaisen saalistuksen ne kuitenkin hoitavat yksin, koska kömpelönä ja hitaana petona supikoira saalistaa lähinnä vain pieniä eläimiä, kuten myyriä ja lintuja.
Kaikkiruokaisena sen ruokavalio koostuu myös esimerkiksi matelijoista ja selkärangattomista sekä kasvikunnan tuotteista, kuten marjoista.
Talven tullen supikoira vetäytyy luoliin ja talojen alle. Sen ruumiinlämpö laskee muutaman asteen ja elintoiminnot hidastuvat talviunen tavoin. Huonoina talvina nälkä voi herättää supin ja se lähtee hakemaan ravintoa hangen päältä. Energiaa se saa syksyn aikana tankkaamistaan rasvavarannoista.
Naaras saa pentueen tavallisesti joka vuosi. Kantava naaras synnyttää normaalisti huhti–toukokuussa esimerkiksi vanhaan ketun- tai mäyränpesään 8–10 pentua, joskus jopa enemmän. Lähes 90 % pennuista kuolee ensimmäisen talven aikana. Kylmyyden lisäksi pedot, taudit ja loiset verottavat kantaa.
Imettävä emo tarvitsee varsin paljon energiaa ja viettää ison osan ajastaan ravinnonhaussa. Siksi uros hoitaa pääasiassa pesän vahtimisen ja pentujen leikittämisen, mikä on poikkeuksellista nisäkkäillä.
Supikoira tartuntatautien levittäjänä
Supikoira on ketun tapaan mahdollinen trikiinin, rabieksen ja ekinokokki-loisen levittäjä. Rabies eli raivotauti johtaa halvaantumiseen ja kuolemaan, ja voi tarttua myös koiriin tai ihmisiin.
Viimeinen rabiesepidemia Suomessa oli vuonna 1988, mutta se saatiin hallintaan rokotesyötein. Niitä levitetään Kaakkois-Suomessa metsiin edelleen pari kertaa vuodessa pienpetojen syötäviksi vastaavan epidemian ennaltaehkäisemiseksi.
Tiheä kettu- ja supikoirakanta mahdollistaa tartuntatautien muodostumisen epidemiaksi, minkä vuoksi pienpetokannat on hyvä pitää alhaisina. On oletettu, että ilman supikoiran runsautta rabies ei olisi voinut Suomen kettutiheyksillä muodostua eteneväksi epidemiaksi.
Paino: 3–9 (12) kg
Levinneisyys: Eteläisimmästä Suomesta Napapiirille asti, harvakseltaan yksilöitä myös pohjoisempana
Lisääntyminen: yleensä 8–10 pentua, yksi pentue vuodessa
