Nisäkäsnimistötoimikunta päätti 15 vuotta sitten esittää valkohäntäpeuran nimen vaihtamista valkohäntäkauriiksi tieteellisellä perusteella: valkohäntäpeura on biologisesti lähempänä metsäkaurista kuin varsinaisia peuroja, kuten metsäpeuraa. Luontojärjestöt ottivat käyttöön esitettyjä nimiä riistaeläimillekin omassa viestinnässään. Ehdotettu nimenmuutos ei kuitenkaan saavuttanut suurta kannatusta, koska valkohäntäpeura on nimenä vakiintunut Suomeen ja sitä käytetään myös lainsäädännössä. Suomen Metsästäjäliitto onkin suositellut, että lajista käytettäisiin edelleen metsästyslain mukaista nimeä valkohäntäpeura.
– Suomen metsästyslaki puhuu valkohäntäpeurasta. Kun luvat myönnetään valkohäntäpeuralle ja niitä metsästetään lain mukaan, niin me käytämme sitä nimeä, jona lainsäädäntö ne tuntee. Muuten tässä olisi iso väärinkäsityksen mahdollisuus, kun kauris sana mielletään usein metsäkauriiseen, järjestöpäällikkö Teemu Simenius perustelee.
– Samalla on hyvä huomioida, että pelkällä peura-sanalla peuraksi ymmärretään Etelä- ja Lounais-Suomessa valkohäntäpeura ja muualla Suomessa metsäpeura, ellei asiayhteydestä tarkoitettu laji ole selvillä. Metsäpeuraa on kuitenkin niin vähän metsästettäväksi, että sen merkitys riistalajina on vielä pieni.
Hännässä se selkein ero
Miten valkohäntäpeuran sitten erottaa varmimmin metsäkauriista, hännän mitallako?
– Varmin eron mitta on juuri häntä. Valkohäntäpeuralla on selkeä häntä, kauriilla töpömäinen häntä sulautuu muuhun karvapeitteeseen ja on osa peräpeilin väritystä, Simenius kertoo.
Valkohäntäpeura onkin saanut nimensä kookkaasta, päältä ruskeasta ja alta valkoisesta hännästään, joka eläimen juostessa sojottaa terhakkaasti pystyssä.
Metsäkauriin takamus taas on yhtenäistä valkoista peräpeiliä, eikä sen pieni häntä erotu siitä kovin hyvin.
– Peura on myös kaurista tuplasti isompi. Silti jos yksittäinen eläin seisoo pellolla vailla vertailukohtaa, kokoa on aika vaikea hahmottaa, mutta niiden habitus on aika erilainen, Simenius toteaa.
– Myös väritys eroaa hieman toisistaan. Molemmilla lajeilla on kesäisin punaruskea ja talvisin ruskeanharmaa turkki, jossa on valkeaa muun muassa kaulassa, vatsassa ja raajoissa. Vaaleiden alueiden sijainti lajeilla kuitenkin eroaa jonkin verran toisistaan. Pienikokoisella ja sirolla kauriilla vatsan vaaleus ei useinkaan näy sivulta silloinkaan, kun sitä on. Leuan päätä, joskus kirsuakin ympäröivä, pieni vaalea alue vaihtelee yksilöittäin, mutta peuralla kurkku on vaalea, kun kauriilla laikku on alempana kaulassa, hän kuvailee.
Lisäksi löytyy yksilöllisiä eroja. Myös peuran ja kauriin sarvet ovat erilaiset.
– Peuralla sarven muoto kaartuu sipulimaisesti ja piikit nousevat päärungosta ylös kruunumaisesti ja kauriilla sarvet ovat suorat tönköt, josta erkaantuu piikki tai pari eteen ja taakse, Simenius kertoo.
Peura uskomattoman hyvä sopeutuja
Valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus) on Pohjois-Amerikasta tuotu laji, jonka amerikansuomalaiset lahjoittivat Suomen Metsästäjäliitolle vuonna 1934.
– He ihastuivat peuraan ja saivat ajatuksen, että se voisi olla mielenkiintoinen riistalaji meillekin. Niinpä Suomeen asti saatiin neljä naarasta ja yksi pukki, jotka siirrettiin Laukon kartanon maille. Tarhassa ne lisääntyivät jonkin verran, mutta kun ne karkasivat, eikä uroksia saatu kiinni, päätettiin päästää naaraatkin lopullisesti vapaiksi. Hitaan alun jälkeen melko menestyksekäs laji se sitten olikin, järjestöpäällikkö huomauttaa.
Vaikka peurakanta kasvoi pienestä määrästä, myöhemmin maahan tuotiin uusia yksilöitä laajemman geenipoolin saamiseksi. Kantamme edustaa valkohäntäpeuran kookkainta alalajia, josta saadaan hyvin myös arvostettua riistalihaa.
– Valkohäntäpeurat ovat asettautuneet tänne uskomattoman hyvin siten, ettei mikään muu laji ole kärsinyt. Meiltä puuttui ekologisesta lokerosta tällainen keskikokoinen hirvieläin, joka rikastuttaa muuten melko köyhää Suomen eläimistöä. Onneakin oli matkassa, sillä tuoduilla peuroilla ei myöskään ole tavattu terveysongelmia, jotka olisivat olleet haitaksi tuotantoeläimille, Simenius pohtii.
– Peurakanta on kuitenkin hyvä pitää kooltaan sellaisena, ettei siitä aiheudu haittaa ja vahinkoa tieliikenteelle eikä maataloudelle, hän muistuttaa.
Koska valkohäntäpeura on sopeutunut hyvin Suomen oloihin ja eläimellä on nyt ravintoa ja elinympäristöä enemmän kuin ennen, sen metsästysmääriä on lisätty.
– Viime vuonna valkohäntäpeuroja arvioitiin olevan Suomessa 120 000. Pyyntimäärä oli noin 70 000. Metsäkauriista ei tehdä virallista kanta-arviota, mutta varovaiset arviot ovat 60 000–100 000, ja niitä pyydettiin noin 20 000, Teemu toteaa.
Kauris tyypillinen pihavieras
Elinympäristökseen valkohäntäpeura valitsee mieluiten maaston, josta löytyy peltoa ja suojaa tarjoavaa pensaikkoista sekametsää. Talviruokinnalla on vaikutusta eläimen selviytymiseen ja lisääntymiskykyyn.
Metsäkauriit hakeutuvat pihoille ruoan perässä innokkaammin kuin peurat. Kauris suosii asutuksen ja vesistöjen reunamia ja niiden tarjoamaa monipuolista kasvustoa.
Kaurista esiintyy lähes koko Suomessa, kun taas peuraa on pääasiassa Lounais- ja Etelä-Suomessa. Peura on levittäytynyt lounaasta myös Pohjanmaalle, mutta joitakin yksilöitä tavataan jopa Savossa ja Kymessä aina itärajalle asti.
– Valkohäntäpeura levittäytyy vähän hitaammin ikään kuin asettuen hiljalleen alueelle, kun kauris taas hakee hanakammin uusia reviirejä irrottautuen muusta populaatiosta. Niitä on harvakseltaan siellä täällä. Molemmat ovat tehokkaita lisääntyjiä, kauris jopa peuraakin tehokkaampi, mutta kauriilla vasa- ja muu kuolleisuus on suurempaa, Simenius sanoo.
