Hirmuinen hiisi

Teksti: Heikki Leihikoinen  Piirrokset: Eija Hakkola  24.03.2020
Metsänhaltio Tapio piirroskuvassa
Metsästyskulttuuri, osa 2
Entisaikaan metsissä vaelsivat eläinten lisäksi erilaiset metsänhaltijat, jotka vaikuttivat Tapiolan karjan eli riistan, elämään. Kun metsästäjä muisti haltijoita, ne auttoivat.

Tapio on kenties tutuin muinaisista metsiemme haltijoista. Se oli naavapartainen ja havuhattuinen olento, jonka koko vaihteli ympäristön mukaan. Yleensä se oli pitkä kuin korpikuusi pään keikkuessa puiden latvojen tasolla. Tapio vallitsi ja suojeli karjaansa, mutta kun sitä muisti oikealla tavalla, se luovutti metsäneläviä pyytäjän reppuun. Muistaminen tapahtui antamalla uhri tai lahja, joiksi kelpasivat esimerkiksi korpiharakka (närhi) tai jotkin ensimmäiseksi saadun saaliin osat, mutta Tapiolle vuoltiin myös hopeaa.

 

Hiiden apuun turvattiin hirvieläinten pyynnissä

Hiisi, jota paikoin kutsuttiin Metsähiideksi, oli samantapainen metsäneläinten haltija kuin Tapio. Metsäläiset voittaneen Hiiden apuun turvauduttiin silloin, kun lähdettiin hirvieläinten ja petojen pyyntiin. Esimerkiksi jos metsällä kohtasi karhun, se muuttui säyseäksi, kun muistutti sille, kenen karjaa se oli: ”Hii’en honka, elä mieheen koske!”   

Hiiden ja eläinten suhdetta kuvannee se, että Hiiden uskottiin ajavan karhuja ja susia kuin lampaita. Sellaiseen ei aivan mitätön haltija olisi pystynyt. Tarinat Hiiden hirvestä puolestaan osoittavat, että hirvet ja peurat kuuluivat sen valtapiiriin.

Hiiden asuinympäristöä ja siihen suhtautumista valaisee Paltamon kirkkoherran Mansvetus Jacobi Fellman, jonka mukaan Hiisi asuu suuressa vuoressa ikään kuin suuressa linnassa. Sitä he palvelevat uhraten kaikenlaisia metsästä saamiaan eläimiä. Hiiden asuinpaikkana pidettiin myös tiheästi puuta kasvavaa synkkää metsää, Hiitolaa.

 

Hiidellä yhteys tuonpuoleiseen

Hiisi-olennolla olikin muita merkityksiä metsänhaltijan lisäksi. Kristinuskon vaikutuksesta se liitettiin sellaisiin olioihin kuin peikko, jättiläinen, paholainen ja horna. Pimeä ja synkkä Hiitola saikin toisinaan myytillisen kuolleiden valtakunnan, Manalan merkityksiä.

Hiidellä on siis ollut läheiset yhteydet tuonpuoleiseen, josta se on voinut saada voimaa ja väkevyyttä ei siis ihme, että se kykeni käsittelemään suurpetoja kuin ne olisivat harmittomia lampaita. Tuonpuoleisen tuntemus olikin Hiidelle hyväksi, sillä esimerkiksi joissain suden loitsuissa, susi – tuo ”luun syöjä, lihan purija” oli tehty Pohjolassa, joka tässä yhteydessä rinnastuu Manalaan. Susi on aina ollut metsämiehen mietteissä.

Tapion ja Hiiden lisäksi metsissä hääri lukuisa joukko muita pyyntionnea tuovia haltijoita.

 

Kynsi-Kyttänä ja muita haltijoita

Tapion ja Hiiden lisäksi metsissä hääri lukuisa joukko muita pyyntionnea tuovia haltijoita. Kynsi-Kyttänä kyhäili kynsiä ja käänteli käpäliä eli loi jäniksiä ja pani niiden jalat juoksemaan. Jänismetsälle lähdettäessä turvauduttiin tämän Kuippananakin tunnetun haltijan puoleen.

Taloudellisesti tärkeän oravan pyytäjät puolestaan turvautuivat Annikkiin, jota toisinaan kutsuttiin Tapion tyttäreksi. Siltä pyydettiin: ”Pirahuta pienet kynnet, karvat hienot hermahuta minun kohti koiriani, minun kohti miehiäni.” Oravimetsälle lähdettäessä voitiin pyytää apua myös Nylky-Nyrckekseltä, sillä ”Nyrckes, oraut annoi mezsast”.

Toisenlaisia haltijoita ilmestyi iltaisin tanssimaan metsästäjien tulille. Metsänpiiat tai -neidot olivat nuoria ja edestäpäin kuvankauniita. Selkäpuolelta ne muistuttivat rytöläjää tai vanhan kuusen kuorta. Siksi ne pyrkivät tanssiessaan pitämään selkäpuolensa piilossa.

Tanssin tiimellyksessä saattoi nuotiosta lentää kipinä neitosen hameelle, jonka metsästäjä sammutti. Tästä kiitollisena neito kosketti metsästäjän asetta, jonka jälkeen sillä osui tarkasti ja se tappoi saaliin. Joskus neito antoi kiitokseksi omasta karjastaan parhaan porsaansa (hirven) tai mustan härkänsä eli karhun.

Silloin tällöin mettänpiika tuli vain lämmittelemään nuotion ääreen. Sitä ei silloin saanut puhutella eikä muutenkaan häiritä. Aikansa lämmiteltyään se meni takaisin metsään. Tätä pidettiin hyvänä enteenä varsinkin linnustajille, sillä tiedettiin, että mettänpiika oli Holohongan ohella riistalintujen kantaäiti, suuri sulkain emuu eli eläinlajin oma haltija.

Info
Metsästyskulttuurin vuosi

Vuosi 2020 on Metsästäjäliitossa metsästyskulttuurin vuosi. Suomessakin on tunnettua Keski-Euroopan omaleimainen metsästyskulttuuri, johon tapojamme tai niiden puutetta helposti verrataan. Jotta muistaisimme oman kulttuurimme alkulähteitä, Jahtimedia julkaisee juttusarjan, jossa muistellaan metsästyksen historiaa.

Lue alta sarjan muuta osat: