Sudet ovat merkittävästi muuttaneet pysäyttävällä koiralla tapahtuvaa metsästystä susireviirialueella. Voidaan sanoa, että näillä alueilla on muodostunut kaksi keskenään erilaista aikakautta: ”Aika ennen susia” ja ”Metsästys susiuhan keskellä”.
Sudet vaikuttavat keskeisesti siihen, miten hirvenmetsästys voidaan alueella järjestää, miten hirvet käyttäytyvät koiran edessä ja minkälaiseen tulokseen jahdissa tyypillisesti päästään. Hirvenmetsästys koiralla on siten erilaista kuin muinoin – paluuta täysin entiseen tuskin on odotettavissa.
Tämä juttu on julkaistu Metsästäjäliiton jäsenlehdessä Jahti 4/2025. Metsästäjäliitto on suomalaisen metsästyksen tietotaidon koti. Liiton jäsenenä saat tietoa, taitoa ja edunvalvontaa sekä yhteisöllistä toimintaa samanhenkisten ihmisten kesken – sekä tuoreen Jahti-lehden postitse.
Kainuussa pitkä kokemus
Kävimme viime syksynä tutustumassa Kainuussa, Sotkamon eteläosissa, pääosin valtion mailla tapahtuvaan hirviporukan jahtiin. Alueella on ollut vakituinen ja runsastuva susikanta jo 2000-luvun alkupuolelta saakka.
Etelä-Sotkamon laajat valtion maat ovat seutuja, joissa runsas lumentulo saattaa alkaa haitata hirvijahtia toisinaan jo melko varhaisessa vaiheessa syksyä. Korkeilla vaaraseuduilla lumentulo on tyypillisesti runsasta verrattuna alavampiin maihin. Metsästysalueen tuntumasta, Sotkamon Maanselässä löytyykin Suomen valtateiden viidenneksi korkein kohta, 243 metriä.
Eletään joulukuun alkua ja poikkeuksellisia lumioloja. Tyypillisenä vuotena tuohon ajankohtaan mennessä metsästysalueella liikkuminen on hankaloitunut jo viikkotolkulla niin koirilla metsässä kuin auraamattomilla metsäteillä liikkuvilla metsästäjillä. Nyt kuitenkaan lunta ei ole juuri lainkaan, paikoin vain hiukan väriksi. Jopa hirvenjälkien etsiminen on tuossa kelissä haasteellista, samoin kuin suden tassunjälkiä on vaikea erottaa jäätyneestä maasta. Lähtötilanne onnistuneelle susialueen hirvijahdille on vaikea.
Etukäteiskartoitus tärkeää
Koiraturvallisen hirvijahdin järjestäminen alkaa aina alueen kartoittamisella. Metsätiet ajellaan kattavasti läpi ja etsitään lumesta sudenjälkiä. Tiestöä riittää ajettavaksi, ja urakka täytyy aloittaa jo varhain aamupimeässä, jotta lyhyt joulukuun päivän valoisa aika voidaan käyttää tehokkaasti itse jahtiin. Räntäsateinen päivä ei joulukuussa parhaimmillaankaan tarjoa paljoa valoa jahtiporukan iloksi.
Aiemmin alueen kartoituksessa pystyttiin hyödyntämään pannoitetuista susista saatavaa paikkatietoa, jolloin voitiin perata vaarallisimmat seudut pois päivän suunnitelmista. Nyt tuotakaan tietoa ei enää ole käytettävissä koirien turvaksi. Sen sijaan koiralle on tullut kokeiltavaksi susiliivit.
Porukan varhaisessa kartoituksessa tehdyt havainnot kertovat jo aamulla susien olleen liikkeellä. Naapuriporukan pari päivää vanhan hirvenkaadon suolistusjätteet olivat vetäneet arviolta 6–7 sutta paikalle, mikä selviää tienpientareella ohuessa kuurassa näkyvistä jäljistä. Jäljet suuntaavat lopulta ylös vaaraan, vanhojen metsien suojelualueelle. Se on jo pitkään tiedossa oleva susien päiväoleskelualue.
Myös aikuisen hirven jäljet löytyvät lähistöltä, mutta ne suuntaavat samaan vaaraan. Tilanne on selvä – sille kulmalle jahtia ei tänään kohdisteta. On siis otettava reilusti etäisyyttä ja suunnattava kokonaan jahtialueen toiselle reunalle.
Jälki löytyy
Puolen päivän jälkeen WhatsAppiin tulee viesti jälkihavainnosta. Harri on löytänyt kuuraiselta tieltä yksittäisen aikuisen hirven jäljen, joka johtaa metsäteiden väliin jäävälle alueelle. Koska muita hirvenjälkiä ei ole löytynyt, voidaan hirven olettaa jääneen mottiin teiden väliin.
Porukka kokoontuu etäämmälle tekemään jahtisuunnitelmaa. Kuurainen maa ja vähätuulinen keli aiheuttavat sen, että hiekkatie rohisee äänekkäästi auton renkaiden alla. Samoin saapas ääntää soramurskeisella tiellä, jos sille astuu varomattomasti. Auton ovet suljetaan hiljaa painamalla. Jokainen yrittää harhauttaa hirven tarkkaa kuuloa parhaansa mukaan. Jahdissa halutaan onnistua.
Passini on motin eteläreunalla, metsätien varrella. Koska passimiehiä ei ole montaa, katsotaan porukalla etukäteen mahdolliset suunnat, joihin voi tarvittaessa siirtyä. Passit ovat pian paikoillaan ja koiramies laittaa karjalankarhukoiransa jäljelle. Jokainen seuraa koiran kulkua älypuhelimensa näytöltä. Harva passitus vaatii rivakkaa reagointia, jos hirvi lähtee muualle kuin passeja kohti.
Sonni liikkeelle
Koiran kuva lähtee etenemään puhelimen näytöllä. Motti on pieni, joten etäisyyttä ei ole paljoa ja mahdollisen haukun pitäisi kuulua kaikille passimiehille.
Yht’äkkiä koiran etenemisnopeus kasvaa – jotain se on saanut liikkeelle. Älypuhelimen mukaan liikesuunta on osittain minun passiani kohti, mutta lähempänä tien mutkaa kuin missä itse seison. Lähden liikkeelle ja yritän hölkätä mahdollisimman äänettömästi mutta ripeästi.
Myöhästyn. Tien mutkassa iso hirvisonni pyyhältää junan lailla tien yli koira perässään. Tilanne on ohi silmän räpäyksessä: vauhti oli liian kova ja ylityskohta kapea. Sadattelen mielessäni hitauttani. Toisaalta havahdun siihen tosiasiaan, että juuri tällaista tämä hirvijahti näillä seuduin on – hirvi lähtee täyteen vauhtiin koiran kohdatessaan eikä koira päästä ääntäkään, kun kyseessä on pysäyttävä eikä ajava koira. Lyhyt ja hämärä joulukuun päivä lähenee loppuaan – peli on tältä päivältä pelattu. Hukkien asuinseutu poiki taas yhden hukkareissun.
Hirvet ammuttava juoksuun
Jututan jahtipäivän päätteeksi paikallisia hirvimiehiä. Harri Kuikalla sotkamolaisesta Loukkukorven Eräpojista on pitkän hirvikoiramiehen kokemuksen tuomia selkeitä näkemyksiä siitä, miten alueen hirvijahti on muuttunut vuosien saatossa.
– Susien opettamat hirvet ovat täällä lähes poikkeuksetta ”juoksuhirviä”. Hirvet on yritettävä saada tiiviiseen mottiin ja ammuttava kovaan juoksuun, usein tienylitykseen, valottaa Kuikka hirvien oikullisia tapoja Sotkamon saloilla.
Näppituntumalla Kuikan mukaan vain noin joka kymmenes hirvi jää paikalleen kuuntelemaan pysäyttävän koiran haukkua. Suden ulkomuoto on myös selvästi hirvien muistissa.
– Mitä harmaampi koira, sen kovempi vauhti hirvellä on.
Kuikan mukaan hirvijahti onnistuu nykyisin ainoastaan teknisten apuvälineiden avulla. Ilman niitä ollaan pulassa niin jahdin tuloksen kuin koiran turvallisuuden puolesta.
Koiralle laitetaan usein useampia tutkapantoja varmistukseksi. Näin ainakin joku yhteys todennäköisesti toimii. Uusi VHF-hybriditekniikka yhdistettynä GPS-GSM-tekniikkaan antaa toimintavarmuutta aiempaan verrattuna, mikä auttaa erämaiden heikoissa kuuluvuuksissa.
Kuikka tekee huomionarvoisen havainnon koiran ja hirven välisestä vuorovaikutuksesta: nykyisin pysäyttäväkin koira kohtaa hirven lähes aina liikkeessä eikä seisontahaukkua synny. Löydössä koira ei yleensä päästä ääntäkään.
– Ajokoirat ovat tietysti erikseen, tähdentää Kuikka.
Susien läsnäolosta tiedettävä
Susilta suojautumisen edellytys on ennakkotieto niiden sijainnista. Vain lumikelillä voidaan olla siitä varmoja – jos sittenkään.
Kuikan mukaan tällä alueella vasta syksyllä lintujahdin myötä aletaan saada tietoa susitilanteesta, sillä syrjäisillä saloilla ei kesällä juuri ole havainnoitsijoita. Ilman lunta todennäköisin merkki sudesta on uloste tiellä, koska sudet käyttävät paljon teitä liikkumiseen.
Toinen alueen konkareista on saman metsästysseuran edustaja Juhani Voutilainen. Hän kuvaa metsästyksen muutosta entisaikoihin verrattuna dramaattiseksi.
– Ennen susia Pena meidän porukastamme pystyi olemaan tuossa laavulla yötä ja ajokoira ajoi jänistä omia aikojaan, kaikessa rauhassa.
Myös jahdin elämyksellisyys on heikentynyt.
– Hirvijahdista pysäyttävällä koiralla on kadonnut vanha rento yhdessäolon tuntu. Tilalle on tullut paine, pelko ja ahdistus. Metsästyskoirat kärsivät tilanteessa, jossa niitä ei uskalleta päästää metsään susien takia, kuvaa Voutilainen.
Tarkka kanta-arvio tarpeen
Kanta-arvion tarkkuuden eteen tulee Juhani Voutilaisen mukaan tehdä työtä.
– Tassumerkintöjen kirjaamatta jättäminen vain pahentaa tilannetta, sillä kartalle jää valkoisia alueita, vaikka susia sielläkin on. Myös DNA:n kerääminen kannattaa, sillä siitä paljastuu varmasti, mitä susia alueessa liikkuu, Voutilainen kannustaa.
– Täällä salolla voi olla useita kilometrejä matkaa koiraan eikä autolla päästä lähelle. Mitenpä sitä silloin koiraa pääsee auttamaan, jos susi hyökkää kimppuun etäällä. Olosuhteet ovat täysin erilaiset kuin Etelä- ja Länsi-Suomessa, Voutilainen selventää.
Kainuun susireviireillä hirvijahti ei siis ole enää entisensä. Saalis jää yhä useammin saamatta, ja metsästys on muuttunut jatkuvaksi tasapainoiluksi koiran turvallisuuden ja jahdin onnistumisen välillä. Hukkareissuista on tullut arkea – ja juuri se kertoo, kuinka syvälle sudet ovat muokanneet suomalaista metsästyskoirakulttuuria.
Jahtimedia on Metsästäjäliiton verkkomedia.
