Kalevalan sankarit metsällä

Teksti: Heikki Leihikoinen  Piirrokset: Eija Hakkola  03.03.2020
Karhun kallo
Metsästyskulttuuri, osa 1
Jo Kalevalassa metsästettiin. Väinämöinen kaatoi karhun Ilmarisen takomalla keihäällä, koska peto oli repinyt karjaa. Lemminkäinen uhosi hiihtävänsä hirven kiinni, mutta Hiisi puuttui peliin. Kansalliseepokseen sisältyy opetus kaikille metsästäjille.

Kalevalassa on varsinaisesti kaksi pitempää metsästykseen liittyvää jaksoa, joista toisessa kaadetaan karhu, toisessa jahdataan hirveä. Riistaeläimistä siinä mainitaan edellisten lisäksi muun muassa susi, kettu, saukko ja jänis sekä epämääräisemmät sotka ja Tuonelan joutsen.

Suhtautumista karhuun, suteen ja kettuun kuvaa runo, jossa niitä pyydetään viestinviejiksi. Kaikki lähtevät matkaan, mutta kesken tehtävän niiden mielenkiinto kiinnittyy muualle. Karhu ”lehmikarjahan katosi”, susi ”lammaskarjahan katosi” ja kettu ”hanhikarjahan katosi”. Vain jänis, josta ei ole karjalle uhkaa, suorittaa tehtävänsä loppuun.

Toisaalta myös pedoista oli hyötyä. Suden ja karhun tassun painalluksiin nousi suolla ruostetta, joka auttoi raudan löytämisessä. Ja ketun turkiksilla käytiin kauppaa. Niillä ja saukon nahoilla pystyi hankkimaan itselleen vaikkapa sukset, joilla suihkia keväisillä hangilla hirvien ja peurojen perässä. 

Linnuista Kalevalassa nousevat esiin varsinkin sotka, kotka ja joutsen. Sotkan, jolla on voitu tarkoittaa sorsalintua yleisesti tai telkkää, munista syntyi maailma. Kotka auttoi Väinämöisen merihädästä ja se iskee ukkoslintuna tulta kaskeen. Joutsen on linnuista ainoa, jota metsästetään.  

Lieto nykyään sanottaisiin holtiton tai huikentelevainen Lemminkäinen yrittää saada saaliikseen Tuonelan joutsenen. Hän lähtee matkaan ”jalo jousi olkapäällä, viini nuolia selässä”. Mutta surkeasti päättyy Lemminkäisen pyyntiyritys. Hän ei edes ehdi jännittää joustaan, kun saa surmansa. Rangaistuksetta ei karjalaisten pyhää lintua saanut pyytää.

Karhunpyyntiä ja riistanhoitoa

Pelkästään jousen ja nuolien varassa ei Kalevalassa sentään metsälle menty. Karhu oli alkanut repiä Väinämöisen karjaa. Haitallinen eläin oli kaadettava, ja sitä varten Väinämöinen tarvitsi kunnon keihään. Karhunkaatoon kelpaavan keihään hänelle pystyi takomaan seppä Ilmarinen, takoja iänikuinen. Ensilumen tultua lähti Väinämöinen aseineen karhunpesälle. Seurakseen hän sai otuksista oivallisimman, koiransa. Niiden avulla karhu kellistyi. Oli peijaisten aika.

Peijaisissa korostuu kunnioittava suhtautuminen karhuun. Peijaispöydän äärellä kerrataan sekä karhun syntyä, elämää että sen kaatoa. Karhu onkin tasavertaisena osallistujana hautajaisissaan, vaikka tuleekin syödyksi. Sitä siltä pyydetään anteeksi: ”Eläkä pane pahaksi, jos meille mikä tulisi, luien luiske, päien pauke, kova hammasten kolina!” Karhun syömisellä metsästäjä hankkivat karhun ominaisuuksia, viisautta ja tarkka-aistisuutta, sekä lujittivat keskinäistä yhteyttään. Sitä tarvittiin tulevilla metsästysretkillä.

Peijaiset päättyivät palauttamalla karhun luut metsän helmaan. Metsän kuninkaan kallo ripustettiin petäjän oksaan, ei kuitenkaan aivan latvaan, sillä siellä tuuli olisi sen turmellut, eikä matalalle, sillä sieltä olisivat siat sitä siirrelleet, ”alakärsät käännelleet”. Metsään palautetuista luista ja kallosta metsän emäntä tai karhun kantaäiti Hongotar saivat ainekset uusiin karhuihin. Näin karhukanta ei metsästyksestä huolimatta vaarantunut. Palattuaan kotiinsa Väinämöinen saattoikin toivoa uutta pyyntiretkeä ja uusia pitoja pitkävillaisen metsän kuninkaan kunniaksi.  

Hiiden hirveä hiihtämään

Ei ole metsässä jalan neljän juoksevata, jota ei näillä suksilla yllätetä.

Kun karhurunoelmassa kuvataan lähinnä peijaisia, Hiiden hirven hiihdännässä kerrotaan onnistuneen pyynnin edellytyksistä. Lieto Lemminkäinen lähtee uusilla suksilla hirven pyyntiin. Hän hiihtää niin, että ”tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä”, mutta ”eip’ nähnyt hirveänsä, eip’ nähnyt eikä kuullut.” Ja kun hän viimein tavoittaa saaliinsa, pääsee se karkuun. Seuranneessa takaa-ajossa Lemminkäiseltä katkeavat sekä sukset että sauvana käyttämänsä keihäs.  

Epäonnistumisen syitä oli useita. Hän oli lähtiessään uhonnut, ettei metsästä löydy sellaista juoksijaa, jota ei suksillaan tavoittaisi. Hiisi, joka tässä yhteydessä tarkoittaa metsästyksen jumaluutta ja etenkin hirvien valtiasta, kuulee Lemminkäisen uhon, ja neuvoo hirveänsä: ”Nyt sie juokse, hiitten hirvi,  jalkoa, jalo tevana, poron poikimasijoille, Lapin lasten tanterille! Hiihätä hikehen miestä, Lemminkäistä liiatenki!” Lemminkäinen oli myös kerskunut saaliillaan etukäteen ja kuvitellut, mitä tekisi nuorikkonsa kanssa taljan päällä. Vanhojen käsitysten mukaan naisia piti välttää metsälle lähtiessä ja mieluiten olla heitä siellä ajattelematta.

Metsämies nöyrtyi ja onnistui

Lemminkäinen ei luovuta. Uuteen yritykseen hän lähtee paremmin valmistautuneena ja nöyrin mielin. Hän hiihti päiviä, ja lepytteli metsän jumalia pyynnöillään. Viimein metsän isäntä ja emäntä sekä Tapion neidot armahtivat eränkävijää. Ne juoksuttivat ”Hiien hirven kätköstänsä, takoa Tapion vaaran, Hiien linnan liepehiltä miehen etsijän etehen, sanelijan saataville”. Kiitokseksi Lemminkäinen muistaa riistan antajia: ”Salon herra, maan isäntä, kaunis kankahan eläjä! Mielikki, metsän emäntä, metsän armas antimuori! Tule nyt kullat ottamahan, hopeat valitsemahan.

On tulkittu, että Hiiden hirvenhiihto-runo toisintoineen sisältää ohjeita metsästystä aloitteleville nuorukaisille. Siinä painotetaan kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, saattoihan hirvieläinten ajo kestää kevättalvisilla hangilla useita vuorokausia.

Metsän tunteminen, sen oikein lukeminen, oli oleellista ja, ennen kaikkea, metsälle piti lähteä nöyränä, sillä koskaan ei saalista voinut olla varma. Nämä ovat hyveitä, joita edelleen arvostetaan metsästäjien keskuudessa. Sen sijaan ajatusta siitä, että metsästys kuuluisi vain miesten elämänpiiriin, tuskin enää hyväksytään. Se, miten suhtautua vanhoihin metsän jumaluuksiin ja niiden lepyttelyyn olkoon jokaisen metsästäjän oma asia.

Info
Metsästyskulttuuria Kalevalan ajoilta

Elias Lönnrot (1802−1884) aloitti kansanrunojen keruun vuonna 1828. Keräysmatkoillaan Suomessa ja Karjalassa hän tallusteli noin 20 000 kilometriä.
Vuonna 1849 ilmestyi keräilyn ja runomuokkausten tuloksena Kalevala, joka tunnetaan Suomen kansalliseepoksena. 
Kalevalassa on 50 runoa ja yli 22 000 säettä. Se alkaa maailman ja ihmisen luomisesta ja päättyy eepoksen sankarin, Väinämöisen, väistymiseen uuden uskon ja jumaluuden tieltä.
Metsästyksellä on roolinsa kalevalaisen yhteisön elämässä. Kalevalan metsästyskuvaukset edustavat runoelmassa kerrostumaa, jossa on kaikuja kaukaa esihistorialliselta ajalta.

Vuosi 2020 on Metsästäjäliitossa metsästyskulttuurin vuosi.