Koirien alkutaival Suomessa

Teksti: Heikki Lehikoinen   Piirrokset: Eija Hakkola  14.04.2020
Piirretty pystykorva
Koira on ihmisen ikiaikainen metsästyskumppani
Metsästyskulttuuri, osa 3

Koira on ihmisen varhaisin kotieläin. Yhteinen taival on jatkunut mahdollisesti ainakin kolmisenkymmentä tuhatta vuotta, Suomenkin alueella tuhansia vuosia.

Koirat ovat varoittaneet pedoista, ne ovat avustaneet metsällä, vetäneet rekiä ja olleet seurana. Yksipuolista yhteistyö ei ole ollut. Palkkioksi tehtävistään koira on saanut ravintoa ja suojaa sekä oman paikkansa laumassa, jonka johtaja on ollut kaksijalkainen.

Koirien ja ihmisten ystävyys on hyödyttänyt molempia. Nykyään välillä kysytäänkin, kumpi on oikeastaan kesyttänyt kumman.

 

Alussa oli veto- ja metsästyspenejä

Jäästä paljastuvalle alueellemme koirat tulivat otaksuttavasti ihmisten mukana reilut 10 000 vuotta sitten. Suomen maaperässä on kivikaudella eläneiden (noin 8600–1500 eaa.) koirien luita säilynyt kuitenkin vain vähän, eikä tuhansia vuosia vanhoista punamultaisista kalliomaalauksista ole koirien kuvia varmuudella tunnistettu. 

Sen sijaan Pohjois-Norjan reilun 7 000 vuoden ikäisistä kalliopiirroksista on erotettu pystykorvan hahmoja ja ihmisiä karhujahdissa. Joidenkin Venäjän puoleisen Karjalan kalliopiirrosten on puolestaan tulkittu esittävän kohtauksia, joissa koirat ovat avustamassa metsästäjää hirven pyynnissä.

Piirroksessa on nähty yhteneväisyyksiä Kalevalan Hiiden hirven hiihdäntä -tarinaan. Hiukan nuorempia ovat Ruotsin Bohusläänin kalliopiirrosten kaareutuvahäntäiset ja pystykorvaiset rekut.

Näiden maalausten ja piirrosten sekä hajanaisten luulöytöjen perusteella on oletettu, että kivikauden ihmisillä on jo ollut erirotuisia koiria. Rekien ja kenties purilaiden vetäjät olivat vankkarakenteisia ja vahvoja, joidenkin arvioiden mukaan hiukan tämän päivän huskyjä muistuttavia. 

 

Pystykorvia jo 9000 vuotta sitten?

Metsästäjien apuna haukkuivat puolestaan hiukan pienemmät pystykorvat. Tätä oletetusta tukevat Hyrynsalmelta löydetyt noin 9 000 vuotta vanhat keskikokoisten koirien luunsirut.

Löytöpaikan lähistöltä on tunnistettu suunnilleen samanikäisiä syviä pyyntikuoppia, joten on loogista ajatella, että nelijalkaiset ystävämme ovat olleet apuna ajamassa hirviä tai peuroja kohti ansoja.

Muutamat luulöydöt viittaavat siihen, että koiria myös syötiin. Peni saattoikin olla muiden tointensa ohella kätevä ruokavarasto, jota ei tarvinnut kantaa eikä raahata, sillä se seurasi mukana omin jaloin.

 

Metsästäjien apuna haukkuivat pienemmät pystykorvat

 

Koiran tehtävänkuva laajenee

Pystykorvaiset koirat ovat olleet todennäköisesti vallitsevana rotuna tuhansien vuosien ajan. Kivikauden loppupuolella niiden toimenkuva ehkäpä laajeni, kun hentoinen karjatalous alkoi levitä etelä- ja lounaisrannikollemme. Vuohet ja lampaat tarvitsivat paimenensa, muu karja vartijansa tai ainakin varoittajat, jos pedot niitä uhkasivat.

Samaiselta aikakaudelta on peräisin vanhin suomalais-ugrilainen nimitys koiralle, peni. Sen jälkeläisiä on kutsuttu penikoiksi. Myöhemmin pentu tai penikka -sanoilla on kuvattu muidenkin eläinten poikasia. Peninkulma tai peninkuulema on taasen pituusmitta.

Se tarkoitti noin kuutta-seitsemää kilometriä eli matkaa, jonka koiran haukunta kuului kirkkaalla pakkassäällä. Kun Suomessa vuonna 1887 siirryttiin metrijärjestelmään, vakiintui peninkulman mitaksi 10 kilometriä.


Ikuinen ystävä seurasi myös manan majoille

Rautakaudella (noin 500 eaa.–noin 1100 jaa.) uudet elinkeinot muuttivat ihmisasutusta entistä pysyvämmäksi. Kivikautinen kalastus-, keräily- ja metsästyskulttuuri edellytti liikkuvaa elintapaa, mutta maanviljely ja karjanhoito paikallaan oloa.

Metsästys säilyi kuitenkin edelleen merkittävänä elinkeinona, vaikkei ympärivuotista kiertolaiselämää enää vietetty. Riistasta saatiin sekä lisäsärvintä pöytään että turkiksia myyntiin tai vaihtokauppaan. Ja koirista oli edelleen apua riistamailleen matkaaville.

Joidenkin rautakautisten hautalöytöjen perusteella koirat pääsivät – tai joutuivat – myös mukaan matkalle, jolta ei ollut paluuta: polttokalmistoista on pystytty erottamaan sekä vainajien että koirien luita.

Viikinkiaikana (n. 800–1050) ilmeisesti ainakin merkkihenkilöt saattoivat saada uskollisen ystävänsä Tuonelaan. Nämä eläimet olivat tarpeeksi arvokkaita, jotta niillä oli uhraamisessa merkitystä, ja kukaties niiden ajateltiin olevan tuonpuoleisen riistamailla isäntiensä apuna.  

INFO
Vuosi 2020 on Metsästäjäliitossa metsästyskulttuurin vuosi

Suomessakin on tunnettua Keski-Euroopan omaleimainen metsästyskulttuuri, johon tapojamme tai niiden puutetta helposti verrataan. Jotta muistaisimme oman kulttuurimme alkulähteitä, Jahtimedia julkaisee juttusarjan, jossa muistellaan metsästyksen historiaa.

Lue alta sarjan muuta osat: