Koirien taival Suomessa keskiajalta nykypäivään

Teksti: Heikki Lehikoinen   Piirrokset: Eija Hakkola  20.06.2020
Metsästyskulttuurin vuosi
Koira on ihmisen varhaisin kotieläin. Yhteinen taival on jatkunut mahdollisesti ainakin kolmisenkymmentä tuhatta vuotta, Suomenkin alueella tuhansia vuosia.

Metsästyskulttuuri, osa 4

Koirien arvostus näkyi jo varhaisessa lainsäädännössä. Niin kutsutussa Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 todetaan, että toisen omistaman koiran tappamisesta joutuu maksamaan korvauksen. Metsästys- ja paimenkoirasta maksettava korvaussumma oli suurempi kuin muista koirista.

Olaus Magnuksen 1500-luvun puolimaissa kirjoittamassa Pohjoisten kansojen historiassa on toteamuksia erirotuisista koirista. Ylhäisillä rouvilla oli sylikoiria, heidän puolisoillaan vinttikoiria, joita hyödynnettiin isokauriiden pyynnissä. Yleisempi metsästystapa oli käyttää koiria riistan uuvuttamiseen.

Ensin tarkkavainuiset koirat etsivät saaliin, jonka jälkeen toiset koirat ajoivat saalista takaa, kunnes se uuvuttuaan oli helppo lopettaa. Tämä metsästysmuoto harvinaistui tuliaseiden yleistyessä. Samalla uuvutuskoirien tarve väheni ja niitä alettiin korvata ajavilla koirilla.

Saksalaistyyppisiä ajokoiria todennäköisesti toivat Keski-Euroopasta palaavat sotilaat, jotka olivat osallistuneet 30-vuotiseen sotaan (1618–1648). Ensimmäinen kirjallinen dokumentti ajavien koirien käytöstä on tosin vasta 1700-luvun lopulta.

Pohjois-Suomessa tarvittiin omanlaisiaan koiria, kun varsinainen suurporonhoito alkoi 1400–1500-lukujen taitteessa. Harmahtavia, pitkäturkkisia ja keskikokoisia koiria käytettiinkin pikemmin porojen paimentamiseen kuin metsästyskavereina. Mutta meren rannikoilla hyödynnettiin hyljekoiria.

Pohjanlahdelta on 1700-luvulta kuvauksia täysin valkeista koirista, jotka haukkuivat. Haukullaan ne ilmaisivat havainneensa harmaahylkeen ja suunnan, minne pyyntiin osallistuvien oli jääkentällä kiiruhdettava. 1600-luvun loppupuolella kirjatun italialaisen silminnäkijäkuvauksen mukaan nämä hyljekoirat olivat kooltaan kuin pieniä härkiä ja ne haukkuivat, kumma kyllä, kuin sudet.

Itäisen Suomenlahden hyljekoirat etsivät puolestaan norpanpesiä luotojen saarien rantamilta tai hengitysreikiä jäästä. Mutta haukkua ne eivät saaneet, sillä äänet olisivat paljastaneet lähestyvän metsästäjän saaliille. Väritykseltään nämä koirat poikkesivat pohjoisemmista sukulaisistaan. Ne olivat vaaleaturkkisia, mutta tummatäpläisiä tai mustavalkoisia. Näin ne erottuivat jäälakeudelta jo kaukaa, ja siten metsästäjä tiesi, missä kannatti saalista väijyä.      

Niin oivallista otusta kuin koiraa kannattikin pitää muutenkin hyvänä. Se takasi riistaonnen, mutta toisiakin syitä koiran hellimiseen oli. Vanhan tarinan mukaan huonosti kohdeltu koira oli toisessa elämässä valittamassa Jumalalle kohtelustaan.

Ja hyvän riistakoiran avulla metsästäjä pelasti maineensa: Penu, pieni koiraseni, / aina harras haukkujani, / tule minun turvakseni, / Metsolahan mennessäni, / ettei naiset naurahtaisi, / piiat pilkkana pitäisi, / ukotki urahtelisi, partasuut pahoin puhuisi!

Koirilla oli tärkeä rooli pitkään metsällä ja pihapiirissä.

Vähitellen metsien ja kylien koirista tuli salonkikelpoisia lemmikkejä ja jonkin aikaa koirat olivat harvojen herrojen harrastus, josta nyttemmin on tullut kaikkien ilo

1889 perustetun Kennelliiton edeltäjän Finska Kennelklubbenin perustajat olivat aktiivisia metsästäjiä, jotka käynnistivät kenneltoiminnan metsästyksen tarpeisiin. Järjestön tehtäväksi määriteltiin ”edistää parempaa koiranhoitoa maassa herättämällä yleisempää puhtaan koirarodun harrastamista ja levittämällä tietoa rotupuhtauden eduista”.

Suomenpystykorva, jota aluksi kutsuttiin suomalaiseksi haukkuvaksi lintukoiraksi, oli ensimmäinen rotu, jolle Suomessa vahvistettiin rotumerkit vuonna 1892. Reilut sata vuotta sitten suomalaisessa koiraharrastamisessa painottui metsästys. Nimenomaan metsästyskäyttöön lintua puuhun haukkuva suomenpystykorvakin soveltui, mutta myös ajavat ja noutavat lintukoirat kuten pointterit ja setterit olivat jo 1800–1900-lukujen vaihteessa suosittuja.

Info
Vuosi 2020 on Metsästäjäliitossa metsästyskulttuurin vuosi

Suomessakin on tunnettua Keski-Euroopan omaleimainen metsästyskulttuuri, johon tapojamme tai niiden puutetta helposti verrataan. Jotta muistaisimme oman kulttuurimme alkulähteitä, Jahtimedia julkaisee juttusarjan, jossa muistellaan metsästyksen historiaa. 

Lue alta sarjan muuta osat: