”Laajoissa metsissä oli esi-isillämme suuret lintukarjat pyydysteltävinänsä”, kirjoitti muinaisia metsästystaikoja kerännyt Matti Varonen vuonna 1891. Olisi siis voinut luulla, että lintuja olisi erästäjille riittänyt.
Lintutaioista saa toisenlaisen käsityksen. Niissä pyritään usein omimaan tai pilaamaan toisten pyyntionni, jotta linnut lentäisivät magian harjoittajan ansoihin. Jotain taianomaista oli myös itse linnuissa, varsinkin saloseutujen tummanpuhuvissa metsoissa ja teerissä.
Höyheneukko, Holohonka
Kuten muillakin eläimillä, oli siivekkäillä oma kantaäitinsä, emuu, jonka puoleen metsästäjät kääntyivät pyyntimailleen lähtiessään. Lintujen emuuta kutsuttiin Höyheneukoksi tai Holohongaksi, joskus Tuhatpyrstöksi tai Parviämmäksi.
Höyheneukon sai pyytömiehelle myötämieliseksi myös lahjomalla. Esimerkiksi jokin osa ensimmäiseksi saadusta linnusta voitiin asettaa onttoon puuhun tai puussa olevaan onkaloon. Yksi lintujen emuun nimistä, Holohonka, liittyykin tähän. Holo on yhtä kuin puunontelo.
Kateen silmäykset
Höyheneukon suosiollisuudesta huolimatta kävi joskus niin, etteivät linnut löytäneet saaliiksi. Syynä saattoi olla jonkun kateellisen konstit, hän oli silmännyt pyyntivälineet eli pilannut ne pahantahtoisella katseellaan.
Kateellisen silmäyksiltä pyrittiin luonnollisesti suojautumaan. Yksinkertaisimmillaan voitiin pujottaa esimerkiksi rihmalankojen läpi jokin puukappale ja korostaa omaa osuutta pyyntövälineen teossa ja sen paikalleen asettamisessa:
Tämä ei ole kateen kainalosta.
Eikä vihan-suovan sormen-nenästä,
Tämä on omaa vaivan-näköäni.
Monimutkaisemmissa suojautumistaioissa turvauduttiin esimerkiksi tulen ja raudan väkeen tai kirkkomaan multaan. Näiden tiedettiin sisältävän muita enemmän maagista voimaa.
Metsästäjä pystyi vaikuttamaan saalismääräänsä pilaamalla toisten linnustusonnen. Jos lintulaitumillaan kuuli vieraan pyssyn paukauksen, oli hetimiten pyllistettävä paljas takamuksensa siihen suuntaan, josta ääni kuului. Samaten kunnon manauksella pystyi viemään toisilta pyyntionnen.
Se kannatti, sillä onnea uskottiin olevan vakiomäärä. Kun sitä joltain poistui, pystyi taioilla vaikuttamaan siihen, kenelle sitä siirtyi.
Linnustusta vuoden ympäri
Linnustusta harjoitettiin niin talvisilla hangilla, keväisillä soidinpaikoilla kuin syksyisissä metsissä. Talvisen pyynnin erikoisuuksia oli teerien pyytäminen lumen alta kiepeistä haavilla ja nuijilla.
Lintuja etsittiin hangesta soihdun valossa. Kun lumessa nähtiin reikä, arvattiin linnun majailevan eristävän lumikerroksen alla. Sieltä se pelästyessään suorastaan pelmahti reiän päälle asetettuun haaviin.
Keväällä puolestaan sekä metsoja ja teeriä jahdattiin soitimelta. Niille viritettiin rihmoja, mutta varsinkin metsoja ammuttiin nuolilla tai pyssyillä. Metsästäjä lähestyi lintuja puiden ja kivien suojassa.
Suojasta toiseen syöksyttiin silloin, kun lintu ”sihisi” soitimellaan, sillä silloin se ei ehtinyt kiinnittää huomiota vaanijaan. Näitä hetkiä hyödyntäen metsästäjä pääsi varsin lähelle lintuja, varsinkin jos oli lähtenyt jahtiin vaimonsa haarojen välistä kömpimällä.
Syksyllä linnustaja tähyili teeriä ja metsoja puiden latvoista. Linnuilla on paha tapaa lentää pyyntialueilta toisille, ja tämän ehkäisemiseksi linnunampujat kiersivät alueen, jolla aikoivat metsästää. Oikein suoritettuna ja taikoihin turvautumalla se esti saalislintuja lentelemästä ympäri saloja.
Jotain maagista oli myös linnuissa, varsinkin saloseutujen komeissa metsoissa ja teerissä. Homenokkia ei saanut pilkata niiden noitaluonteen takia metsällä ollessa, sillä se olisi vienyt saalisonnen. Tämä oli tärkeää, sillä metsä on tarjonnut antejaan ja lisäsärvintä entisaikain vaatimattomiin ruokapöytiin.
Suomessakin on tunnettua Keski-Euroopan omaleimainen metsästyskulttuuri, johon tapojamme tai niiden puutetta helposti verrataan. Jotta muistaisimme oman kulttuurimme alkulähteitä, Jahtimedia julkaisee juttusarjan, jossa muistellaan metsästyksen historiaa.
Lue alta sarjan muuta osat:
