Tämä juttu on julkaistu Metsästäjäliiton jäsenlehdessä Jahti 4/2025. Metsästäjäliitto on suomalaisen metsästyksen tietotaidon koti. Liiton jäsenenä saat tietoa, taitoa ja edunvalvontaa sekä yhteisöllistä toimintaa samanhenkisten ihmisten kesken – sekä tuoreen Jahti-lehden postitse.
Nauhuri käy ja kysymyksiä satelee, mutta puhumaan tottunut erämies Mika Piiroinen säilyttää rauhallisuutensa. Syy on selvä: aivan valtakunnan itärajan tuntumassa, Pohjois-Karjalan Tohmajärvellä maata viljelevä ja karjaa kasvattava Piiroinen on viime vuosina antanut kymmeniä mediahaastatteluja. Niitä on julkaistu iltapäivälehdistä Yleisradioon.
Yleensä media on tullut kysymään häneltä valkoposkihanhien aiheuttamista tuhoista ja suurpetotilanteesta. Useimmiten kuitenkin suurpedoista.
– Tämähän on metsästäjän näkökulmasta maailman paras paikka. Eihän missään ole suurpetoja näin paljon. Kaikkia olen tänä kesänä nähnyt. Karhu on tullut tänä kesänä melkein syliin viisi kertaa. Ilvestä olen nähnyt vähiten – vaikka se on kaikkein runsaslukuisin.
Politiikka painaa
Piiroinen pysyy viilipyttynä, vaikka keskustelu kääntyy karhujen ja susien aiheuttamiin vahinkoihin.
– Karhu on edelleen metsän kuningas. Tykkään, että minulla on karhuja ympäristössä. Aina niitä on omilla pelloilla ollut, eikä niiden jälkien näkeminen ole ollut mikään surullinen juttu.
Susikin saa ymmärrystä, vaikka Piiroinen on menettänyt kaksi koiraansa susille, ensimmäisen 14-vuotiaana.
– Susi kuuluu Suomen luontoon. Se on ihan samanlainen laji kuin mikä tahansa muukin suurpeto tai mikä tahansa laji.
Mutta sitten sävy muuttuu.
– Lajien poliittisuus tekee asiasta vaikean. En ymmärrä, miten asioiden annetaan olla sellaisten henkilöiden päätettävissä, joille ne eivät millään tavalla kuulu. Tällainen porukka estää kannanhoidon niin karhun, suden kuin ilveksenkin osalta, Piiroinen jyrähtää.
Miksi laki ei muutu?
Piiroisen turhautumisen kärki ei kohdistu heihin, jotka valittavat myönnetyistä kaatoluvista.
– Valittajahan on demokratian ytimessä. Suomessa pitää olla valitusoikeus, ei siinä mitään.
Sen sijaan lainsäädäntöä maanviljelijä roimii olan takaa. Piiroisen mukaan kukaan ei käsitä, miksi lakia ei pystytä muokkaamaan sellaiseksi, että elämä suurpetojen kanssa olisi mahdollista.
– Lainsäädäntö tässä asiassa on naurettavaa. Pieni ryhmä virkamiehiä on maannut asian päällä pitkään, samaan tyyliin kuin valkoposkihanhien kanssa. He pystyvät vuodesta toiseen venyttämään ja pimittämään asiaa. Joko ollaan laiskoja tai sitten taustalla on poliittinen motiivi saada suurpetokannat räjähtämään, Piiroinen arvostelee.
Hän sanoo, että petojen määrä voisi vaikka säilyä nykyisellään, mutta ihmisen pelko niihin tulee saada metsästämällä.
—Pedot olisivat arempia ja aiheuttaisivat merkittävän paljon vähemmän vahinkoja. Kun niitä metsästettäisiin, niillä olisi jatkuvasti mielessä, että ihminen on niille uhka ja vahingot pysyisivät paljon paremmin hallussa.
Data on kaatoluvan kivijalka
Kun sudet vuonna 2019 veivät Piiroisen terrierin ja seitsemän muuta saman seudun koiraa, hän sisuuntui ja ryhtyi hakemaan susien kaatolupia. Luvat heltisivät, vaikka tiukille meni.
– Saimme vahingontekijät ammuttua aamulla. Iltapäivällä tuli sähköpostilla tieto, että luvista oli valitettu.
Piiroinen hyödyntää vuosien kokemustaan myös muiden metsästäjien tukena.
Hän on toinen Metsästäjäliiton neuvojista, jotka auttavat poikkeuslupien hakemisessa. Lupia voi hakea turvallisuus-, vahinko- tai koiramenetyksen perusteella.
Piiroinen korostaa neuvoissaan erityisesti pohjatyön merkitystä. Tassumerkinnät ovat tärkeä osa luvan myöntämisen perustaa.
– Riistakeskuksella on oltava tieto, että alueella on susia. Kun todistusaineistoa kerätään pitkäjänteisesti vuosien ajan, on hyvin paljon helpompaa hakea lupaa vahinkoa aiheuttaneelle susilaumalle. Jokainen tilanne on kuitenkin oma tapauksensa, Piiroinen muistuttaa.
– Hakemukseen tarvitaan aina luvan hakija. Hänellä on oltava hyvä tuntemus suurpedoista ja hyvät kontaktit ympäröiviin seuroihin. Susireviiri ulottuu yleensä useamman yhdistyksen alueelle, eikä kyse ole koskaan yhden metsästysseuran asiasta. Onnistuminen vaatii metsästäjien yhteistyötä yli seurarajojen. Kun nämä asiat ovat kunnossa, luvan hakeminen helpottuu.
Heti perään mies tarkentaa.
– Tai ei se koskaan helppoa ole. Mutta nämä asiat pitää olla kunnossa. Vasta silloin asia saadaan maaliin ja susi pystytään poistamaan.
Parasta on porukkajahti
Värtsilän Riistamiesten varapuheenjohtaja viettää 60–80 päivää vuodessa metsästyksen parissa.
– Tärkeintä ovat sosiaaliset suhteet ja porukka. Koirat ja oma aika ovat tulleet entistä tärkeämmäksi, kun ikää on kertynyt. Saa vaellella oman kuulansa kanssa ja mietiskellä. Porukkajahti on silti se mielekkäin tapa metsästää, Piiroinen sanoo.
Sitten seuraa huokaisu. Hirvijahtiin vielä päästään porukalla, mutta viimeinen oikea karhun metsästysvuosi oli 2021.
– Hirvijahti hiipuu ja hiipuu. Tälle syksylle on kuusi lupaa, puolet viime vuodesta. Käytännössä tuo lupamäärä tarkoittaa yhtä viikonloppua metsässä, korkeintaan kahta.
Vahva karhukanta vaikuttaa hirvestykseen.
– Vasatuottohan on täällä aivan onneton. Tänäkin vuonna on vähien lupien kanssa mietittävä, miten homma hoidetaan, jotta meillä olisi jonkinlainen hirvikanta jatkossakin.
Jälkikasvun määrä vähenee myös ihmisillä. Piiroinen kantaa huolta eräkulttuurin säilymisestä ja ohjaa siksi eräkerhoa tohmajärveläislapsille.
– Yksi tärkeimpiä juttuja on saada lapsia ja nuoria aloittamaan eräpolku. Se on yllättävän vaikeaa tällaisena digiaikana. Puhelin on niin helppo väline poistua elollisen luonnon piiristä.
Jopa suurpetoasia kalpenee tämän rinnalla.
– Tämä on suurin uhka, mikä meillä on. Suurpedothan eivät ole uhka vaan mahdollisuus. Itse olemme saaneet aikaiseksi ukkoutumisen seuroihin, kun emme ole ottaneet nuoria jäseniksi, istumaan nuotiolle tai seurustelemaan koirien kanssa. Nyt on korkea aika kääntää kelkka, Piiroinen kannustaa.
Jahtimedia on Metsästäjäliiton verkkomedia.
