Pyörätuoli ei ole metsästämisen esteenä

– Neljä tuntia olen ollut passissa 30 asteen pakkasessa ja ammuin kauriinkin. Pinna on pitänyt. Kaverit ovat sanoneet, että olen sellainen luotettava, yhteistyökykyinen ja -haluinen, sitkeä sissi, 58-vuotias Kai Hyvärinen hymyilee.

Metsästysharrastustaan hän toteuttaa jäsenenä Raision Metsästysseura Nallissa ja vuosikorttilaisena Yläneen Erämiehissä. Maaseudulla hänellä on osallistumisen mahdollisuuksia paljon enemmän, sillä kaupungissa metsästämisessä on omat rajoitteensa.

Mutta miten metsästäminen sitten onnistuu pyörätuolista, jolla ei pääse joka paikkaan?

– Ajojahdissa voin jäädä passiin tien varteen. Mukanani on silloin radiopuhelin. Trackerista taas näen, miten koirat liikkuvat ja pysyn aika hyvin kartalla, kun tiedän missä passimiehet ovat, Hyvärinen sanoo.

– Kytispaikoille on varmistettu pääsy pyörätuolilla esimerkiksi johonkin kuusen taakse. Ei erämieskaverit mahdottomiin paikkoihin mua laitakaan, hän myhäilee.

Näin on toimittu Yläneelläkin, jossa Hyvärinen käy usein peurakytiksellä. Siellä olevien erämieskavereidensa seurassa hän kokee myös viihtyvänsä ja olevansa tasavertainen metsästäjä. 

– On ilo tuntea oikeanlaisia ihmisiä, mies kiittelee.

Ajossa päivällä, kytiksellä illalla

Pyörätuolinsa lisäksi Kailla on kytiksellä apuvälineenä kolmijalkainen ampumatuki. Ajojahdissa hän ampuu vapaalta kädeltä.

– Ajojahteihin menen päivällä, kun koirat ovat mukana. Kytiksellä istutaan sitten iltapimeässä, hän kertoo.

– Ilmoitan aina muille, kun olen pelipaikalla ja seuraan WhatsApp-ryhmässämme tilannetta, näkyykö eläintä. Jos ammun jonkun riistaeläimen, niin ilmoitan siitä ja kaveri tulee paikalle, Kai selventää.

Aiemmin Hyvärisen käytössä on ollut myös mönkijä, ja siihen tarvittava poikkeuslupa. Nykyään Hyvärinen liikkuu autolla metsästysreissuilleen, mutta ei hyödynnä ajoneuvoa metsästykseen. Avustamassa hänellä on tällä hetkellä ollut mukanaan 18-vuotias nuorimies.

– Pärjään kyllä kohtuullisen hyvin itsekseni, mutta nyt lumikeleillä on varmempaa, kun joku on liukkailla mukana, Kai sanoo.

Hän toipuu nimittäin vielä sairaalaan johtaneesta putoamisestaan auton ja pyörätuolin väliin, jossa reisiluu meni poikki. Niinpä avustaja on ollut todella tarpeen.

Hyvärinen pitää juuri kytiksellä oloa itselleen sopivimpana metsästysmuotona ja sanoo pitävänsä erityisesti siitä, kun peura- ja kaurisjahdissa tapahtuu aina jotain.

Kilpa-ammuntataustaa

Osumatarkkuuttaan 37 vuotta sitten pyörätuoliin joutunut Hyvärinen treenaa ampumaradalla. Metsästäjätutkinnon hän kertoo suorittaneensa 12 vuotta sitten, mutta ampuneensa haulikolla kilpaa sitäkin kauemmin.

– Terveyden kanssa on viime aikoina ollut suuria haasteita, joten kilpailut jäivät väliin. Sydän ei kestä enää stressiä, hän perustelee.

– Nyt otan jahditkin rennommin ja olen mennyt niihin avoimin mielin.

Metsästyksen pariin Kain houkutteli taannoin ohjaaja, kun hän kävi ampumassa savikiekkoja radalla.

– Asia jäi silloin kytemään pariksi vuodeksi, ja kun hän kysyi uudelleen, niin innostuin ja suoritin heittämällä metsästystutkinnon läpi, Hyvärinen muistelee harrastuksensa alkuvaiheita.

Hän aloittaa metsästyksen elokuusta ja jatkaa sitä helmikuun puoliväliin. Eniten kaatuu kuulemma peuraa, kaurista ja jänistä, joskus Kai pääsee mukaan hirvimetsällekin.

– Myös kyyhkyä, sorsaa, kettua ja supia tulee metsästettyä, hän jatkaa.

Jahteihin Afrikkaan asti

Vaikka pyörätuolissa istuukin, Hyvärinen on käynyt kolmesti myös Etelä-Afrikassa metsästämässä. Hänen kodistaan löytyykin useampia trofeita. Eksoottisimmat niistä ovat gnulta, hirviantiloopilta, vesiantiloopilta (waterbuck) ja seepralta, jonka taljakin peittää hänen kotinsa lattiaa.

Kain mielessä siintää jo seuraava Afrikan-matka.

– 60 vuotta kun täytän, niin aikeissani on lähteä taas Afrikkaan järjestetylle metsästysreissulle juhlien sijaan, hän suunnittelee.

– Haluan olla jonkin sortin esimerkki, että mikään ei ole mahdotonta. Se on itsestä kiinni, että pystyy harrastamaan, Hyvärinen rohkaisee muita.