Tyypillistä.
Näin voisi kuvata metsästyksen pariin jo lapsena ajautuneen Markus Ahposen tarinaa metsästysharrastuksen alkumetreillä.
Ahponen lyöttäytyi isän metsästysreissuille jo silloin, kun omien jalkojen voima ei vielä riittänyt metsäojien ylittämiseen. Kasvuympäristö Suomen itäisimmän kylän kyljessä avasi portin luontoharrastukseen, joka pitää edelleen otteessaan.
– Kun kaiken riistanhoitoon käytetyn ajan laskee yhteen koirien ulkoilutuksesta ja koulutuksesta alkaen, puhutaan sadoista tunneista vuodessa, Ahponen laskee.
Ilomantsissa moni muukin tekee riistanhoitotyötä ja osallistuu metsästykseen. Manner-EU:n itäisimmässä kunnassa on noin 4400 asukasta. Ilomantsin riistanhoitoyhdistyksessä oli jäseniä viime vuoden lopussa 1577.
– Metsästykseen ja riistanhoitoon kytkeytyvät asiat ovat tällä suunnalla iso osa arkea ja tuovat merkitystä vapaa-ajan viettoon.
Lisää susia, vähemmän koiria
Harrastus on siirtynyt perheessä seuraavallekin sukupolvelle, kun sekä Ahposen pojalla että tyttärellä on metsästäjäntutkinto. Tytär on käynyt myös ohjaajana hirvenhaukkukokeissa.
– Tahtoo olla aika usein, että nimenomaan koirat tuovat naisia mukaan harrastukseen.
Suurpetopolitiikan umpikuja hiertää kuitenkin mieltä ja luo uhkakuvia harrastuksen jatkamiselle. Erityisesti koirametsästys on vaakalaudalla, Ahponen arvioi.
– Joka kerta kun lasken koiran irti, mietin, että meneekö tässä koira suden suuhun.
Ahponen on mukana kahdessa metsästysseurassa, Oinassalmen Erässä ja Pirttijärven Erässä. Kummassakin sudet ovat vieneet lukuisia koiria.
Susien vaikutus näkyy siinäkin, että metsästäjät eivät enää hanki uusia koiria menetettyjen tilalle. Tuttujen metsästyskoirarotujen rekisteröintimäärät ovat hiipuneet 2000-luvulla. Rekisteröintitilaston kärjessä vuosina 1990–2009 keikkunut suomenajokoira on vuoden 2023 tilastossa pudonnut kahdeksanneksi.
– Meilläkin metsästysseurassa koirakalusto on pienentynyt, eikä uusia hirvikoiria enää samalla tavalla oteta susivaaran ja olemattomien hirvilupien takia.
Vahingoista ei enää ilmoiteta
Ahponen sanoo, että kasvaneet susi- ja karhukannat ovat näkyneet jo pitkään hirvien määrässä ja hirvenmetsästyksessä. Konkreettinen mittari ovat metsästysseurojen saamat hirviluvat.
– Oinassalmen Erällä oli aikoinaan kahdeksasta yhdeksään lupaa. Nyt niitä on puolitoista.
Pohjois-Karjalassa ei tänä vuonna järjestetä lainkaan karhujahtia, sillä karhun kannanhoidollinen metsästys on syksyllä 2024 mahdollista ainoastaan poronhoitoalueella. Myös susien ja ilvesten kannanhoidollinen metsästys on pannassa.
Kantojen kasvu koettelee petokysymyksen sosiaalista kestävyyttä, Ahponen sanoo.
– Ihmiset ovat jo nyt turhautuneita tilanteeseen, eikä petojen pihakäynneistä tai vahingoista enää jakseta viranomaisille ilmoitella.
Valitukset hiertävät
Tälle syksylle Pohjois-Karjalaan haettiin poikkeuslupia karhun pyyntiin. Riistakeskus myönsi yhden poikkeusluvan. Lieksaan myönnetystä luvasta kuitenkin valitettiin, ja hallinto-oikeus asetti senkin toimenpanokieltoon.
Turhautuminen näkyy myös metsästystä ja riistanhoitoa harrastavien joukoissa.
– Olemme erittäin pettyneitä siihen, miten tilannetta Suomessa poronhoitoalueen ulkopuolella hoidetaan. Ei tämä mitenkään oikein mene, Ahponen tulkitsee monen metsästäjän tuntoja.
Lukkiutunut tilanne ihmetyttää.
– Katson valitukset tahalliseksi haitanteoksi, jolla pyritään estämään metsästys. Tästä pitäisi päästä yli. Onhan valtion tasoltakin tahtotila, että kannanhoidollisen metsästyksen tulisi olla mahdollista.
Neljän tunnin treeni
Juuri ennen haastattelua Ahponen oli metsässä kahden jämtlanninpystykorvansa kanssa.
– Kävelytin kumpaakin koiraa erikseen parisen tuntia jälkiliinassa. Se oli koirille sellaista nenäharjoitusta. Muutamia merkkauksia tuli, kun löysimme tuoreita hirven jälkiä.
Neljän tunnin metsäkävelyä Ahponen sanoo itselleen hyväksi kuntoiluksi.
– Tykkään kävellä, ja kyllä siinä kilometrejä kertyy. Juoksujalkaa ei mennä, vaan sellaista hidasta etenemistähän se on.
Koiria voi laskea myös vapaaseen hakuun.
– Hirvikoirat on jalostettu siihen, että ne löytävät haukuttavan riistan maastosta itse. Kun koirat näin toteuttavat perimässä kulkevaa vaistoaan, riski suden suuhun joutumisesta on suurin.
Kun lumi on satanut maahan, susiriskiä voi hieman pienentää. Tätä varten Ahponen ja muut metsästäjät kulkevat ensin metsässä ja tarkkailevat mahdollisia susien jälkiä ennen kuin päästävät koirat irti.
– Jälkipartiointi vie aikaa useita tunteja, mutta varmaa susiturvaa sekään ei anna.
Ilomantsilaisten vanhempien susikyytianomukset koululaisten turvaksi ovat aiheuttaneet uudenlaista päänvaivaa, uutisoi Maaseudun Tulevaisuus elokuun lopussa.
Uutisen mukaan Ilomantsin kirkonkylän tuntumassa liikkuu riistakameroihin tallentunut neljän suden lauma.
Virallisessa Tassu-suurpetohavaintojärjestelmässä susimerkintöjä ei kuitenkaan ole. Uutinen nostaa syyksi sen, että vapaaehtoiset petoyhdyshenkilöt eivät ole tehneet jälki-ilmoituksia vastalauseena nykyiseen suurpetopolitiikkaan. Osa petoyhdyshenkilöinä toimineista on jopa luovuttanut järjestelmän tunnukset pois.
Maaseudun Tulevaisuudessa esiintynyt kahden lapsen isä oli lopulta saanut koulukyytejä puoltavan lausunnon paikalliselta susireviirityöryhmältä. Virallista päätöstä kyytien järjestämisestä ei vielä ollut kuitenkaan tehty.
