Heinä-Suvanto on Viitasaarella, aivan Keski-Suomen ja Pohjois-Savon maakuntien rajalla, Koliman kylän kupeessa sijaitseva 1800-luvun alussa kuivatettu järvi, joka nykymuodossaan on vetinen, kosteikkomainen neva. Heinä-Suvanto on koko maamme mittapuulla mitattuna merkittävä lintujen pesimäpaikka ja muuttoaikainen levähdyspaikka, ja alueella on tavattu pesimässä yli sata lintulajia.
Heinä-Suvannon alueella toimii myös Suvannon Metsästysyhdistys, joka ensi vuonna juhlii satavuotista taivaltaan samalla kunnioittaen nevan historiaa. Yhdistyksen juuret ovat tiukasti Heinä-Suvannossa. Seura vaalii huolella sekä Heinä-Suvantoa että nevan vierellä sijaitsevaa metsästysyhdistyksen käytössä olevaa hirsitaloa.
Järven muodonmuutos
Ennen nykymuotoaan Heinä-Suvanto oli järvi, jonka aikanaan järven ympärillä asuvat kyläläiset näkivät houkuttelevana viljelykohteena. Alkoi hanke, jossa alueesta muodostettiin Järvikuiva-niminen osuuskunta. Osuuskunnan jäsenet saisivat viljelyoikeuden kuivattuun Heinä-Suvannon alueeseen, ja osuuksia liitettiin usein alueen tiloihin ja myytiin asuintalojen ja tilojen mukana omistajalta seuraavalle. Heinä-Suvannon kuivaus ei kuitenkaan tapahtunut yhtä sujuvasti kuin alun perin ajateltiin.
Järven kuivaus aloitettiin 1800-luvulla kaivamalla auki laskuojaa, jonka myötä alueen vedet laskisivat alapuoliseen Kolima-järveen.
Kaivuuoperaatiota tehtiin luonnollisesti ajan hengen ja vaihtoehtojen sanelemana miesvoimin ja hevosilla, hevosillakin suokenkiä käyttäen. Kiviä ja maata kuljetettiin ojauomasta pois, ja suurimpia kiviä halkaistiin talvisin hakkaamalla niihin reikiä, jotka vedellä täytettynä jäätyivät ja halkaisivat kiven. Vesiväylän avaaminen ja laskuojan perkaaminen vei lopulta sata vuotta, jonka päätteeksi alapäässä todettiin kuitenkin olevan kalliopohjaa. Kallio nousi niin korkealle, että se muodosti pohjapadon joka pidätti veden nevalla. Heinä-Suvannon vedenpinta siis kaiken uurastuksen jälkeen laski, mutta vain sen verran että järvi muuntui kosteikkomaiseksi nevaksi.
Vaikkakaan järvestä ei viljelyalaa koskaan saatukaan muodostettua, oli sillä silti merkitystä alueen tilallisille. Alue oli hyvin heinittynyt ja siltä kerättiin suosuksien avulla kortetta karjalle aikoina, jolloin alueen heinäpellot olivat vielä vähissä.
Suo-osuudet – viljelyosuuksista virkistyskäyttöosuuksiksi
Alueelle perustetun osuuskunnan osuudet jäivät siis viljelyalan tarkoituksessa vuosikymmenten aikana tarpeettomiksi järven merkityksen muuttaessa muotoaan kuivatusyritysten päätyttyä. Alueelle jäi kuitenkin yli 380 suo-osuutta, joihin alueen omistus sitoutui.
Suvannon Metsästyshdistykselle suo-osuuksilla on nykypäivänäkin tärkeä merkitys niiden edustaessa alueen maanomistajuutta, ja moni alueen tila ja asuintalo omistaa edelleen suo-osuuksia niiden periydyttyä tilan omistajuuden mukana. Osa alueen asukkaista on jopa ostanut uudelleen itselleen osuuksia suosta säilyttääkseen historiallisen yhteyden suon omistajuuden ja tilojen välillä.
Suvannon Metsästysyhdistykseen liittymiselle yksi edellytys onkin, että jäsenehdokas omistaa osuuden suosta. Onneksi suo-osuuksia on tarpeen vaatiessa edelleen saatavilla, esimerkiksi Viitasaaren seurakunnan ollessa yksi suon merkittävimmistä omistajista.
Hirsitalon tarina
Kuivatusyritysten päätyttyä, vuonna 1932 Heinä-suvannon viereen nousi hirsitalo. Heinä-Suvanto kasvoi haapaa, joita myytiin tulitikkutehtaan tarpeisiin. Tulitikkutehtaan johtajalle pystytettiin asumus, jossa tehtaan johtaja asui haapojen korjuuaikaan talvisin. Talo oli tehtaanjohtajan käytössä viisi vuotta, jonka jälkeen se siirtyi yksityiseen käyttöön.
Sotien jälkeen hirsitalossa asusteli perheitä, jonka jälkeen se lopulta siirtyi Suvannon metsästysyhdistyksen käyttöön. Nykyään se toimii edelleen vesilinnustajien idyllisenä, perinteikkäänä majapaikkana ilman sähköjä ja nykyajan mukanaan tuomia turhuuksia. Aloituspäivän ateria valmistui talon edessä olevan laavun nuotiopaikalla avotulella.
Luonnonsuojelu ja metsästys tasapainossa
Heinä-Suvannon tila luonnonsuojelualueena on erinomainen esimerkki siitä miten luonnon monimuotoisuuden suojeleminen ja metsästys eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Suvannon metsästysyhdistys ja osakkaat hakivat vuonna 1995 vapaaehtoisesti alueelle luonnonsuojelustatuksen varmistaakseen alueen säilymisen ainutlaatuisena ja linturikkaana.
Heinä-Suvannossa vesilinnustus on ollut aina sallittua, mutta viimeisinä vuosikymmeninä luonnonsuojelustatuksen myötä vesilintusaaliille on asetettu kiintiö. Lisäksi metsästysseuran jäsenmäärä on rajattu.
– Kummassakin “kiintiössä” on kuitenkin tilaa. Aktiivisien vesilinnustajien määrä on nykyisin parinkymmenen paikkeilla, ja vesilintukiintiötä ei lähtökohtaisesti ole vuosikausiin ammuttu täyteen, kertoo seuran jäsen Panu Korhonen.
Helmi-elinympäristöhankkeen tukemana Heinä-Suvannolle on tuotu loukkuja minkkien pyytämiseksi. Metsästäjät kertovat korjanneensa useita minkkejä parempaan talteen myös kohdatessaan niitä suksilla kulkiessaan.
Lue Metsästäjäliiton ja BirdLife Suomen tiedote vastuullisesta vesilinnustuksesta.
Monipuolista vesilinnustusta perinneympäristössä
Heinä-suvannon hirsitalolle kulkeminen ja metsästys tuntuvat aikamatkalta vuosisata tai kaksi taaksepäin. Metsästysalueelle siirryttäessä auto jätetään tien päähän kääntöpaikalle, parkkipaikalle jäävät arjen kiireet, ja alueelle pitkospuita pitkin ja metsän halki vievällä kilometrin mittaisella polulla mieli valmistautuu olennaiseen. Kun mökki ja suon laita avautuvat, on arki tyystin jo takana.
Osa jäsenistä hiihtää päivisinkin suosuksilla pomppusorsia, osa tyytyy perinteiseen ilta- ja aamulentoon.
Metsästäjät soutavat veneillä vesiväylän varrella sijaitseville sopiville pusikkokohdille ja jäävät odottamaan vesiväylää pitkin tapahtuvaa iltalentoa. Joskus passipaikat löytyvät suon keskiosista pienten rimpien lähettyviltä kasvillisuuden suojista.
Heinä-Suvannolla metsästys on hienoa jo alkukaudesta, mutta parhaimmillaan loppukaudella muuttosorsien saapuessa. Räntäsateen vihmoessa alueelle voi saapua satoja sinisorsia kerralla, ja moni metsästäjä kantaa tällöin mukanaan myös houkutuskuvia saadakseen suurella alueella lintuja lähemmäksi passipaikkaansa.
Suvannon metsästysyhdistyksen satavuotinen tarina on osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Uuttera ojankaivuu, tulitikkutehtaan johtajan hirsitalo maakuntarajapyykin kupeessa, suo-osuudet, riukusukset ja vapaaehtoinen luonnonsuojelu kertovat yhteisöstä, joka on sitoutunut paikkaansa ja historiaansa.
Kun ilta saapuu nevan ylle, sorsat ja metsähanhet laskeutuvat suon lukuisiin rimpiin ja kurjet aloittavat soitantonsa, voi ymmärtää, miksi yhdistys on kestänyt vuosisadan. Se on perinteikäs yhteisö osana luonnon kiertokulkua, ja ympäristö jossa ihminen voi löytää rauhan.
Heinä-Suvannon metsästystä leimaavat suosukset. Laaja, vetinen suo ja vain kapea veneväylä pakottivat aikoinaan kyläläiset ja metsästäjät kehittelemään ratkaisuja.
Suosukset ovat olleet alueella käytössä koko alueen käyttöhistorian ajan. Nuorista kuusista taivutetut ja kuivatut kulkineet nivotaan yhteen kärjistään erilaisilla vahvikkeilla. Suksen keskiosaan on kiinnitetty jalkalevy ja nykyään puimurin hihnasta tehty mäystin, jonka alle saappaan kärki työnnetään. Suosukset muistuttavat kooltaan metsäsuksia mutta ovat leveydeltään kaksinkertaiset. Riukurakenne takaa, että suksi on kevyt nostaa veden alta takaisin suon pinnalle, sillä se ei nosta vettä mukanaan.
Hyppäsin itse seuran jäsenten mukaan kokeilemaan tätä perinteistä kulkutapaa. Heitin sukset veneestä suon reunaan ja hivuttauduin perässä – pehmeän hetteikön reunaan ei olisi ollut asiaa tavallisilla saappailla. Reppu selässä ja kamera kädessä lähdin hiihtelemään kosteikolle.
Alkuihmettelyn jälkeen huomasin, että sukset kulkivat yllättävän hyvin myös kohdissa, joissa oma usko meinasi loppua. Olen elämäni aikana vajonnut suohon pahimmillaan vyötäisiäni myöten niin monta kertaa, että vaisto ohjasi nytkin kiertämään monia kohtia, joista muut kyllä hiihtivät luottavaisesti yli. Kiersimme suosuksilla pusikoita ja avovesilämpäreitä, ja silloin tällöin edestämme nousi sorsia.
Sää suosi sorsastajia, sillä lämpötila oli kymmenen asteen paikkeilla ja liikkuminen oli mukavaa. Vierelläni hiihtänyt Panu Korhonen kuitenkin tokaisi, että yleensä tässä vaiheessa paita ja housut olivat normaalisti jo elokuun lämmössä märät – ja aivan muusta kuin suovedestä.
Suosuksilla liikkuminen toi mieleen umpihankihiihdon runsaassa pakkaslumessa. Ja samaan tapaan kuin yli metrisessä lumihangessa, jos joskus suksi irtosi jalasta ei saapasjalkaa kannattanut laskea varomattomasti suohon sillä pohjaa ei tulisi heti vastaan.
Artikkeli on lyhennetty versio Jahti 3/2026:ssa julkaistusta jutusta.
Jahtimedia on Metsästäjäliiton verkkomedia.
