Suomalaisia riistaeläimiä: Villisika

Teksti: Henna Kaarakainen  Piirrokset: Juha Hellström  18.11.2021
villisika
Villisian metsästäminen on haastavaa. Älykäs ja varovainen eläin on vaikea yllättää, ja vahingoittuneena se voi olla myös vaarallinen.

Villisika (Sus scrofa) on tulokaslaji, joka levisi Suomeen 1970-luvulla ilmeisesti Karjalan kannaksen kautta ja osin myös etelästä Virosta. Sitä on tavattu aiemminkin aivan muutamien yksittäisten eläinten verran, muun muassa hukkuneena Suomenlahden rannikolle ajautuneina. Suomeen se palaa tulokaslajina muutaman tuhannen vuoden jälkeen.

Villisikojen levitessä niitä alettiin varsinkin eteläisessä Suomessa ruokkia, sillä laji ei tahdo kestää kylmiä talviamme. Vaikka villisian paksu turkki suojaa hyvin ankariltakin pakkasilta, ei sika pysty tonkimaan ravintoa jäisestä maasta, joka saattaa myös vaurioittaa pahoin sen elintärkeää kärsää.

Villisikoja on selvästi eniten Kaakkois-Suomessa sekä Itä-Uudellamaalla. Villisika on tehokas lisääntyjä ja muutamat viimeiset leudot talvet ovat olleet suotuisat kannan kasvulle.

1980-luvulta lähtien Suomeen on perustettu myös runsaasti villisikatarhoja, mutta tarhattujen eläinten vapauttaminen luontoon on kielletty. Osa tarhattavista villisioista ei myöskään ole puhdasta luonnonkantaa, vaan villisian ja kesysian risteytyksiä.

 

Villisian tunnistaminen

Aikuinen uros eli karju 

  • noin 70-110 cm korkea
  • kulma-eli torahampaat (torakkaat) näkyvät selvemmin, mitä vanhempi yksilö on. Kesäkarvaisen villisikakarjun torahampaat näkyvät usein selkeämmin kuin talvikarvaisen.
  • mahan alla etuviistoon osoittava pensseli eli siitin. Huomioi, että kesäkarvaisella naaraalla saattaa joskus nähdä pienen tupsun mahan alla. Naaraalla se on hyvin pieni ja osoittaa suoraan alaspäin, kun taas karjulla se osoittaa alaviistoon.
  • voimakas etupää sekä selkälinjassa olevat kyttyrät
  • kesä- ja talvikarvaisen villisian ulkonäkö poikkeaa toisistaan huomattavasti. Kesäkarvainen villisika näyttää huomattavasti hintelämmältä.

Aikuinen naaras / kutsutaan emakoksi, kun on porsaat

  • säkäkorkeus noin 60-90 cm
  • selkeästi karjua pyöreämpi selkälinja
  • emakolla lyhyettorahampaat, jotka eivät juuri näy
  • emakolla nisät saattavat erottua selkeästi, varsinkin keväällä juuri porsineena

Ylivuotinen uros tai naaras

  • säkäkorkeus +/- 60 cm
  • sukupuolen määrittäminen on vaikeaa, sillä selkeitä karjun tai emakon merkkejä ei ole vielä näkyvissä
  • karjulla voi ola pensseli, mutta torahampaat vielä piilossa
  • ylivuotiset karjut eroavat emakostaan usein jo keväällä, mutta viimeistään alkusyksystä ne kulkevat jo erakkoina

Porsaat ( alle vuotiaat villisiat)

  • säkäkorkeus alle 60 cm
  • pienillä porsailla ruskea porsaskarva ja selkeä raidoitus
  • ylivuotisella karva vaihtuu tummanharmaaksi
  • porsaan sukupuolta on erittäin vaikea nähdä vielä päältäpäin

 

Villisian jälki

Villisian jälki on pieni sen massiiviseen kokoon suhteutettuna, noin 5-6 cm x 5-6 cm. Jälki on lähes yhtä pitkä kuin leveä.

Villisian jäljen voi erottaa muista sorkkaeläimistä huomattavan leveällä näkyvistä lisäsorkan jäljistä eli takakynsistä.  Lisäsorkkien eli takakyntysten painaumat ovat aina mukana jäljessä ja ne ovat melko kaukana toisistaan.

Villisian yleisin kulkutapa on käynti. Villisian kulku on usein hieman hermostunutta, ja silloin kulkutapa voi vaihtua tiheään.

Nuoren sian sorkat ovat teräväkärkiset ja kasvettuaan sorkka pyöristyy.

Villisian ääni

Villisian ääni on tunnistettavaa röhkintää ja tummaa öhkintää. Välillä ääni voi varsinkin nuoremmilla sioilla nousta kimakaksi kiljunnaksi. Kuuntele ääninäyte Riistainfo.fi:ssä. Villisian ääni muistuttaa tavallisen keysian ääntelyä.

 

Villisian lisääntyminen ja elintavat

Villisika voi pariutua lähes milloin tahansa, mutta tavallisesti se parittelee loppuvuodesta ja synnyttää porsaat keväällä, jolloin ravintoakin löytyy parhaiten. Nuoren emakon ensimmäisessä pahnueessa on tavallisesti vain muutama porsas, mutta kokeneemmilla synnyttäjillä pahnuekoko voi olla 5–6, joskus jopa yli 10 porsasta.

Villisika on pienissä laumoissa elävä pimeäaktiivinen eläin, joka lähtee ravinnonhakuun hämärän tultua. Mieluisinta elinympäristöä villisialle ovat pehmeät ja runsaasti ravintoa sisältävät lehtomaat. Suomessa on vähän lehtoa, joten sika valitsee asuinsijoikseen usein taimikkoisia lehtimetsiä tai kuusikoita sekä muita reheviä metsäalueita. 

Lue lisää: Villisikakanta tulee pitää kurissa.

Asutuksen levitessä villisika on joutunut sopeutumaan yhä pienemmille alueille, varsinkin eteläisemmässä Euroopassa. Kaikkiruokaisina eläiminä villisiat tonkivat mielellään viljelyksillä juureksia ja muita kasvikunnan tuotteita. Tällöin villisiat voivat aiheuttaa mittavia kustannuksia jo yhden yön aikana. Villisiat aiheuttavat merkittäviä satovahinkoja esimerkiksi Etelä-Ruotsissa, jossa sikakanta on kasvanut voimakkaasti.

Villisika syö mielellään myös juuria, selkärangattomia, pikkujyrsijöitä ja haaskoja.

Nuoren emakon ensimmäisessä pahnueessa on tavallisesti vain muutama porsas, mutta kokeneemmilla synnyttäjillä pahnuekoko voi olla 5–6, joskus jopa yli 10 porsasta.

Afrikkalainen sikarutto

Suurimpia uhkia ovat villisian mukana mahdollisesti leviävät eläintaudit, joista vakavin on afrikkalainen sikarutto (ASF), sikaeläimiin tarttuva tappava verenvuotokuume. Tautiin ei ole rokotetta eikä hoitokeinoja. Suomen villisikakannan keskimääräinen koko oli noin 3400 villisikaa tammikuussa 2021.

Afrikkalainen sikarutto uhkaa paitsi villisikakantaa myös siankasvatusta elinkeinona. Yksikin Suomessa havaittu tautitapaus vaarantaisi koko suomalaisen sianlihan viennin ja aiheuttaisi löytöalueelle metsästysrajoituksia.

Koska villisiat saattavat levittää ASF-virusta ja kaikkiruokaisina myös trikiiniä, tulisi kaikista ammutuista ottaa ASF- ja trikiininäytteet. Kuolleena löydetyistä villisioista tulee tehdä aina ilmoitus kunnaneläinlääkärille.  Trikiininäyte leikataan joko pallealihaksesta tai etujalasta ja lähetetään valittuun laboratorioon. ASF-näytteet toimitetaan Ruokavirastoon Helsinkiin tutkittaviksi. Näytteenotosta löytyy ohjevideoita Metsästäjäliiton sivuilta. Näytteidenotossa tarvittava välineet voi tilata etukäteen Ruokavirastolta.

Suomen Metsästäjäliitto on käynnistänyt maa- ja metsätalousministeriön rahoittaman villisikahankkeen, jonka tarkoituksena on lisätä villisikojen metsästystä ja näin torjua ASF:n leviämistä Suomeen.

 

Villisian metsästys

Villisian metsästäminen on haastavaa. Älykäs ja varovainen eläin on vaikea yllättää, ja vahingoittuneena se voi olla myös vaarallinen, koska se jyrää suurella massallaan ja terävillä torahampaillaan kokemaansa uhkaa kohti. Erityisen vaarallinen on haavoittunut villisika. Lue lisää Jahtimediasta: Villisika ei ole helppo metsästettävä.

Villisikojen määrän kasvun myötä on myös niiden metsästys lisääntynyt. Villisikaa saavat metsästää ilman erityislupaa kaikki metsästäjätutkinnon ja riistanhoitomaksun suorittaneet metsästäjät, joilla on lupa metsästää ko. alueella. Kokemus villisian metsästyksestä puuttuu toistaiseksi suurimmalta osalta suomalaisia metsästäjiä. Kokeneimmat metsästäjät löytyvät Kaakkois-, Etelä- ja Varsinais-Suomesta. 

Pyyntiä saa harjoittaa Suomessa koko vuoden. Naarasta, jolla on saman vuoden porsaat ei saa tappaa 1.3.–31.7. Saalisilmoitus on tehtävä.

Metsästys tapahtuu usein riistapellolta tai haaskalta kyttäämällä, mikä vaatii kykyä olla piilossa erittäin hiljaa. Villisian pyyntiin voidaan käyttää myös pysäyttävää koiraa, joskin koiralta vaaditaan rohkeaa luonnetta ja taitoa.

Katso villisian metsästyajat Riistakeskuksen sivuilta.

Kokeile villisian metsästystä Metsästäjäliiton riistalaukaus-simulaattorissa >>

 

Villisian liha ravintona

Villisian lihan makua ei voi verrata kotisikaan. Sen maku on riistaisempi. Lihan maku riippuu paljon ampumisajankohdasta ja rasvanmäärästä. Talvella sika on rasvaisempi. Porsaassa on joidenkin mielestä paras maku, kun taas kiima-aikaan (joulu/tammikuu) ammuttu karju taas saattaa maistua myskille. Yhtä kaikki, villisiassa on herkullinen liha oikein valmistettuna.

Metsästetyissä villisioissa saattaa esiintyä trikiini-loista, koska villisika syö muiden eläinten lihaa. Villisian liha tuleekin kypsentää porsaanlihan lailla täysin kypsäksi. 

Keittiömestari Ari Ruoho valmistaa villisikaa kolmella tapaa ja kertoo reseptiartikkelissa myös lisää trikiinistä.

Info
Villisika
  • Latinalainen nimi: 
  • Paino: 80–230 kg
  • Levinneisyys: Koko Suomi harvakseltaan poronhoitoalueen rajalta etelään
  • Lisääntyminen: 2–6 (12) poikasta