Suomalaisia riistaeläimiä: Isokoskelo

Isokoskelo (Mergus merganser) on tukkakoskeloa suurempi, lähes parikiloinen sukeltajalintu. Koiras on mustavalkoinen, ja sillä on kirkkaanpunaiset jalat ja kapea nokka.

Naaras muistuttaa ulkonäöltään erehdyttävän paljon tukkakoskelonaarasta, mutta on sitä kookkaampi. Isokoskelonaaraalla on myös varsin suora nokka tukkakoskelon hieman ylöspäin kaartuvaan nokkaan verrattuna.

Elintavat

Isokoskeloa esiintyy tyypillisesti pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, vaikkakaan ei yhtä suuressa määrin kuin tukkakoskeloa. Se viihtyy karuissa, kirkkaissa vesissä ympäri maata – niin merenrannikon saaristossa kuin sisävesissä.

Isokoskelo saalistaa ravinnokseen kalaa, toisinaan myös sammakkoeläimiä, äyriäisiä ja nilviäisiä. Joskus isokoskelot saattavat myös parveilla kalanviljelylaitosten riesana, varsinkin syysaikaan Pohjois-Suomessa. 

Isokoskelo on varsin aikainen muuttaja, ja se saapuu usein jo ensimmäisiin, pieniinkin sulavesiin.

Lisääntyminen 

Jäiden lähdettyä naaras munii puunkoloon, rakennuksen alle, pönttöön tai pensaan suojaan rakentamaansa pesään tavallisesti 8–11 munaa. Haudonta kestää kuukauden, ja poikaset ovat lentokykyisiä reilun parin kuukauden päästä kuoriutumisesta. 

Poikaset ovat melko itsenäisiä ja saalistavat itselleen ruokaa jo ennen lentoon pääsyä. Pesue pysyy koko nuoruusaikansa kuitenkin kiivaasti jälkikasvuaan puolustavan emon hoivissa. Toisinaan innokas kasvattaja saattaa rosvota myös muilta naarailta itselleen lisää poikasia. 

Muutto

Koiraat lähtevät rannikolle sulkimaan jo touko–kesäkuun vaihteessa. Siellä ne kerääntyvät jopa tuhansia yksilöitä käsittäviksi parviksi. Myös naaraat poikasineen kokoontuvat isoihin joukkoihin ennen muuttoaan, mutta vasta loppusyksystä.

Isokoskelo talvehtii Etelä-Ruotsissa ja Tanskan salmissa. Lauhoina talvina moni koskelo yrittää talvehtia Suomessa. Mikäli pakkaset eivät kiristy liian koviksi, ne saattavat pysytellä koko talven Suomen lounaisrannikon tuntumassa.

Metsästys

Isokoskelon munia on aikoinaan syöty paljonkin Skandinaviassa. Riistalajina lintua ei juuri arvosteta, sillä kalaa syövänä lajina sen lihaa pidetään traaninmakuisena. Makuun vaikuttaa kuitenkin paljon myös lihan valmistustapa.

BirdLife Suomi ja Suomen Metsästäjäliitto suosittelevat välttämään uhanalaisten riistasorsien metsästystä. Suomen vesilintulajien kannat vähenevät yleisesti, minkä vuoksi metsästys tulee kohdistaa erityisesti sinisorsaan, joka on valtakunnallisten vesilintuseurantojen mukaan ainoa pitkällä aikavälillä runsastunut riistasorsalaji. Sinisorsan lisäksi myös elinvoimaiseksi luokiteltujen tavin ja telkän kannat ovat olleet varsin vakaat, mutta viimeaikaisen taantuman johdosta niitäkin on syytä metsästää harkiten.

Järjestöt muistuttavat, että vesilintumetsällä tarvitaan malttia. Lintu on aina tunnistettava ennen laukausta ja ampumamatka on pidettävä lyhyenä haavakoiden välttämiseksi. Myös noutavan koiran käyttö metsästäjän apuna on ehdottoman suositeltavaa. Lakisääteinen saalisilmoitus on tehtävä meri- ja metsähanhesta, haapanasta, jouhisorsasta, heinätavista, lapasorsasta, tukkasotkasta, allista, isokoskelosta sekä nokikanasta. 

Katso metsästyajat Riistakeskuksen sivuilta.

Sorsa-reseptit

1. Ari Ruohon sorsapadan resepti on hyvin perinteinen, mutta jutun juju on siinä, että sorsa haudutetaan ylikypsäksi ja liemestä valmistetaan kastike.

2. Savustettu sorsanrinta puolestaan saa savusta kevyesti makua, jonka jälkeen sitä sivellään hunajalla ja karviaisilla. Kasvikset ovat annoksessa ikään kuin lämmin salaatti.

3. Markus Maulavirran rose-sorsanrinta valmistuu nopeasti ja maistuu ensikertalaiselle sorsanmaistajallekin.

4. Padassa haudutetun sorsan kaveriksi tarjotaan aina onnistuva kastike ja haudutettua punakaalia

Jahti-ilta-podcast: Mitä metsästäjien tulisi muistaa sorsajahtien alkaessa?

Asiantuntijana toimii Metsästäjäliiton luonnon- ja riistanhoitopäällikkö Ere Grenfors.Vastaamme podcastissa meille lähetettyihin kysymyksiin ,mm. eri sorsalajien kannan kehityksestä, sorsien ampumisesta ruokinnalta ja vesialueiden omistusoikeuksista.